Pelko

Dante

Tämä kirjoitus pelosta on vain ja ainoastaan omakohtainen kokemus. Toivottavasti joku saa siitä jotain avaimia oman pelkonsa käsittelyyn. 

Meidän Dante, vuonna 2007 syntynyt piensuokin ja haflingerin risteytys, sai minussa aikaan todella syvän pelon. Kun se oli nuorempi, minusta tuntui monesti, että se olisi lähinnä muissa maailmoissa enkä saa siihen minkään näköistä kontaktia. Se on hyvin erilainen hevonen kun taas Suomenhevosemme Simo, joka on ollut meillä jo vuosia ja jonka kanssa kommunikointi on aina ollut helppoa. Jälkeenpäin olen oppinut, että Dante on hyvin herkkä, mutta se sietää asioita aika pitkään, ennen kun reagoi. Ja silloin reaktio voi olla voimakaskin. Eli meidän täytyy olla todella tuntosarvet herkkinä, kun pyydämme siltä asioita. Hyvä niin.

Nuorempana Dante ryösti taluttaessa kädestäni pari kertaa, ja ohi mennessään heitti takapäätä minua kohti. Luultavasti ei tarkoittanut osua, kerran kuitenkin osui. Ei siinä sen enempää kohtausta nostettu, meni pitkän aikaa ettei näitä enää tapahtunut, ja aloin pikkuhiljaa sitä ratsastamaan. Tällöin pelkoa ei vielä ollut. Jossain vaiheessa tuli tarve opettaa Dantelle lisää asioita, eikä omat taidot siihen riittäneet. Meillä kävi muutamia ihmisiä kouluttamassa Dantea, mutta ajatusmaailmat opettajien kanssa ei oikein kohdanneet. Lopuksi päätin viedä Danten kodin ulkopuolelle kuukaudeksi koulutukseen. Mieheni Jiri ei olisi halunnut näin tehdä mutta "pidin pääni". Näin jälkeenpäin ajatellen, olisi taas pitänyt kuunnella isäntää. Ensinnäkin, kuukauden koulutus vieraassa paikassa ei yksinkertaisesti ole mahdollista, koska hevosella menee se kuukausi pelkkään uuteen paikkan tottumiseen. Olen nykyään vahvasti sitä mieltä, että jokaisen hevosenomistajan pitäisi osata sen verran, että he osaisivat edes avustavasti kouluttaa hevostaan, ammattilaisen käydessä neuvomassa heitä kotona.

Kodin ulkopuolella koulutuksessa tuli ongelmia, koska Dante ei ollut tottunut olemaan erossa laumastaan kovinkaan pitkiä aikoja, saatika sitten heti vieraassa paikassa systemaattiseti pois laumasta koulutukseen. Se oli sille äärimmäisen stressaavaa. Tuo riekkuminen taluttaessa, mitä oli joskus kotona tehnyt, vahvistui päivittäiseksi ja minussa alkoi nousta epätoivo. Kun viimeinen päivä koulutuksessa tuli, nousin sen selkään. Dante oli kun viritetty jousi ja heitti minut melkein saman tien alas selästään. Nousin kyllä vielä selkään, koska "en halunnut antaa periksi" ja että "se oppii pääsemään minusta eroon", ja se yritti toistamiseen heittää minut alas mutta pysyin kyydissä. Voi hyvänen aika minkälaisia asioita sitä on antanutkaan tapahtua…

Minun ei olisi missään nimessä pitänyt nousta sen selkään, ja minun olisi pitänyt tajuta vaatia, ettei Dantea viedä pois muiden hevosten luota koulutukseen heti sen muutettua uuteen paikkaan. Asiat olisi voitu tehdä hyvin eri tavalla. Oppia ikä kaikki.

Suomenhevosemme Simo oli koko kuukauden selkeästi murjottanut tarhassa omissa oloissaan. Dante kun on sen paras kaveri. Simo juoksi Dantea vastaan tarhan portille Danten tullessa kotiin, ja saman tien kun Dante pääsi tarhaan, ne alkoivat hoitamaan toisiaan. Silloin katumus Danten viennistä pois vain vahvistui.

Annoimme Danten olla viikon verran lauman kanssa, kunnes oli aika lähteä pienelle tutulle maastokävelylle Danten ja Simon kanssa. Tässä vaiheessa minä en enää uskaltanut taluttaa Dantea saatika olla sen lähelläkään. Kiersin sen kaukaa. Jiri hoiti sen ihan kokonaan yksin. Vietiin hepat satulahuoneelle, laitettiin kiinni tutuille hoitopaikoilleen ja alettiin pukea varusteita. Dante, joka aikaisemmin oli seisonut hoitopaikallaan kun "vanha lehmä" pää riippuen melkein maassa, tällä kertaa venkoi, riuhtoi ja rimpuili aivan järjettömästi. Jirin pukiessa sille bootseja (oli talvi ja liukasta) se repi jalkojaan ja potki takasillaan kunnolla kohti. Aivan kun meillä olisi ollut joku toinen hevonen pihassa. Se talutuslenkki oli ihan painajaista. Dante hyppi, hillui, yritti ryöstää ohi ja teki kaikkea mahdollista mitä se ei koskaan ollut tehnyt. Katsottiin toisiamme Jirin kanssa, mitä ihmettä meidän hevoselle on tapahtunut? Onneksi, onneksi minulla on maailman kärsivällisin ja eläinrakkain mies! Moni muu olisi tuossa tilanteessa jo käynyt väkivaltaiseksi, jolla ei tietysti koskaan saavuteta mitään positiivista. En ole koskaan nähnyt Jirin hermostuvan eläimeen, saatika käsittelevän eläintä epäkunnioittavasti. Hän on ainoa ihminen, jonka olen tavannut, joka todella ottaa eläimen huomioon, kaikessa. Eikä hän hermostunut tuossakaan tilanteessa. Käveli vain rauhassa ja piti hevosen riimunnarusta kiinni hevosen riekkuessa vieressä.

Viikkoja ja kuukausia meni, enkä edelleenkään uskaltanut lähestyäkään Dantea. Keskityin puuhailemaan Simon kanssa. Kiersin Danten tosi kaukaa, pelkäsin sen takapäätä kun ruttoa, olin malliesimerkki pelokkaasta ja hysteerisestä ihmisestä. Liikeeni oli nopeita ja varmasti aggressiivisen oloisia. Pidin risua tai raippaa kädessä kun jaoin heiniä, ettei Dante tule liian lähelle minua ja käyttäydyin kun idiootti. Tajusin sen koko ajan, mutta pelko esti ajattelemasta loogisesti. Monta kertaa iski syvä epätoivo kun ajattelin, että ainoa vaihtoehto on lopettaa se, koska minä en tule koskaan saamaan sen kanssa luotua minkäänlaista suhdetta, eikä Jirillä ole aikaa sen kanssa tehdä mitään. Mieleeni ei kuitenkaan tullut, että antaisimme sen jonnekin muualle, koska se ei ole vaihtoehto. Tämän kirjoittaminen on äärimmäisen vaikeaa, koska vanhat tunteet nousee pintaan ja se ahdistus mikä tuona aikana velloi mieltä palaa mieleen liiankin vahvana.

Jirillä tosin ei ollut enää mitään ongelmaa sen jälkeen, kun Dante oli taas saanut kotiutua, rauhoittua ja huomata, ettei sen tarvitse luopua omista ystävistä. Jiri kun ei pelännyt, ja käyttäytyi aina rauhallisesti ja johdonmukaisesti. Se laittoi minuunkin toivoa. Alkuun talutuslenkit oli kuitenkin ihan mahdottomia. Simo oli aina mukana. Luvattiin Dantelle, että ennen kun se on valmis, sen ei tarvitse koskaan lähteä ilman lajitoveria minnekään. Hevonenhan kuitenkin on laumaeläin, ja yksin kulkeminen ihmisen kansa ei ole sama asia kun toisen hevosen kanssa kulkeminen. Pikkuhiljaa alkoi talutuslenkit sujua. Mutta niitäkään ei päästy tekemään tarpeeksi usein Jirin työkiireiden takia. Olin niin voimaton, masentunut ja väsynyt koko tilanteeseen, ja vihainen ja turhautunut itselleni kun olin sellainen pelkuri ja häpesin pelkoani. Riittämättömyyden tunne sen kun kasvoi.

Yritin kaikin tavoin vain saada jonkun ratsastamaan Dantea ja kouluttamaan sitä ettei minun olisi itse tarvinnut.

Aloin puhumaan pelosta monien kanssa. Oivallus siitä, kuinka paljon meitä hevosia pelkääviä on, oli jollain tapaa huojentava. En ole yksin tämän asian kanssa. Jännä juttu oli se, kun joskus tuli jonkun muun ihmisen kanssa puhetta tämän toisen pelosta omaa hevostaan kohtaan, jokin sellainen asia mikä omasta mielestäni oli taas ihan outoa, että joku voisi sellaista pelätä, aloin pikkuhiljaa tajuamaan, että pelko tosiaan on vain omassa päässä. Kävin jossain vaiheessa jopa yhden terapiaistunnonkin, niin epätoivoinen olin, mutta sillä oli lähinnä tsemppaava vaikutus joka ajan kanssa hälveni. Ihan positiivista se oli, mutta loppujen lopuksi tajusin, puoli vuotta session jälkeen, että minä itse joudun tekemään työn pelkoni kanssa. Peiliin saan katsoa, ihan kaikessa. Voin ehkä saada joltain ammattilaiselta työkaluja asiaan, mutta minulle kaikista paras apu on ollut Dante itse. Tehdä sen oman hevosen kanssa ja edetä pienin, todella pienin askelin. Uskomattoman mahtava apu on ollut mieheni Jiri, ja hänen yksinkertaiset esimerkit ja vinkit miten voisin tehdä toisin ja ajatella toisin. Hän on jaksanut kuunnella valituksiani viikosta toiseen, onneksi, koska nyt puolitoista vuotta myöhemmin, minun ja Danten suhde on vihdoin aivan uudella tasolla. 

Ensin aloin tekemään Danten kanssa maasta käsin jumppaa kentällä, mutta sekään ei tuntunut mukavalta koska jännitin koko ajan. Kun Jiri oli mukana, olin paljon rennompi. Hänen rauhallisuutensa jotenkin vain tarttuu. Onnistumisen tunteita tuli paljon, mutta ei riittävästi.

KUN MUISTAA, ETTÄ HEVONEN EI TEE VIRHEITÄ, SINÄ TEET JA ETTÄ HEVONEN EI OLE KOSKAAN VÄÄRÄSSÄ, SINÄ OLET, elämä on paljon helpompaa!

Tähän väliin täytyy sanoa, että osteopaatti oli loppukeväästä löytänyt Danten lantiosta vinoutta, joka käsiteltiin ja takapään heittämiset jäi siihen. Sekin helpotti tilannetta paljon Dantelle mutta ei minulle, vaikka tiesinkin, että ainakin yksi syy on poistettu. Pelko vain on tiukassa pään sisällä. Ja mitä se ihmisen jatkuva pelko tekee hevoselle...

Tämä kesä 2013 on ollut meille virstanpylväs, joka on muuttanut todella paljon. Olen päättänyt edetä pienin askelin. Meillä ei ole kiire minnekään, ei suorituspaineita. Tiedostan, että Dante osaa kaiken minkä sen pitää, vain minussa on korjattavaa. Omassa asenteessani Dantea kohtaan. Kerran alkukesästä kävelin tarhassa, Dante käveli vieressäni muutaman metrin päässä. Dante oli alkanut pitää minuun tiettyä etäisyyttä, koska en antanut sille lupaa lähestyä, ja olin tosiaan pelkoni kanssa äkkinäinen liikkeitteni kanssa, ja varmasti myös äkkipikainen. Kuka sellaisen lähellä haluaa olla?

Ihan sattumalta vain siinä käveltiin. Siihen mennessä olin jo rohkaistunut paljon, mutta takapään lähelle en halunnut vieläkään mennä ja olin edelleen ylihermostunut, esim jos jotain äkkinäistä tapahtui, hyvä kun en pompannut metrin ilmaan. Ei kovin luotettava kaveri hevoselle... käveltiin siinä vierekkäin 5 metrin etäisyydellä toisistamme, kun tajusin, että joko pelkään hevostani sen loppuelämän, jään paitsi varmasti paljosta ja monista ihanista hetkistä, luon sille epäluotettavan kaverin kuvan, tai sitten alan nauttimaan näistä yhteisistä hetkistä, ja jos jotain tapahtuu, eletään sen mukaan. Eli anna olla ja päästä irti. Jo se ajatus sai kehoni rentoutumaan niin paljon, että se oli Dantellekin selkeä merkki. Se pysähtyi, kääntyi ja tuli minun luo. Tätä ei ollut tapahtunut pitkiin aikoihin. Rapsutin sitä päästä, Dante rakastaa laittaa pään syliin ja vain olla. Oltiin siinä jonkin aikaa ja taas lupasin:

Olla sille reilu ja avoin. Jos pelottaa niin saa pelätä, aidosti. Dantea kohtaan en pelkoani pura. Sille on opetettu, ettei ihmisen päälle tulla, se osaa kaikki maasta käsin väistämiset paremmin kun kukaan meidän laumasta. Eli perusasiat on kunnossa. Se ei kuole siihen, jos säpsyn sen vieressä. Se oppii kyllä siihen, että mamma on vähän neuroottinen. Ja mitä enemmän vietetään aikaa yhdessä, sen enemmän minä alan luottamaan Danteen ja Dante minuun ja pelko ja neurottiisuus hälvenee. Ja näin on käynyt.

Ollaan alettu pitämään heppoja meidän pihalla yksitellen vaapaana jonkin aikaa päivästä. Kun on Danten vuoro, otan sen riimuun, talutan kentältä navetan eteen hoitopaikalle, harjaan, putsaan kaviot ja päästän vapaaksi. Kun on sen vuoro mennä takaisin, se saa kiposta ripauksen kauraa ja talutan sen taikaisin.

Ja huomatkaa, että vielä kuukausi takaperin en olisi kuvitellutkaan taluttavani Dantea mihinkään. Monesti seisoin laitumen portilla täristen kun tajusin Danten olevan laitumella, jos tarkoitukseni oli "saada" se kentälle kanssani jumppaamaan. Minun piti taluttaa Dante laitumelta, aivan kauhistuttava ajatus taluttaa oma hevonen laitumelta kentälle! Tai jos jouduin taluttamaan sen pihatolta kentälle. Sydän hakkasi koko matkan ja voin vain kuvitella mitä Dante on miettinyt... Hallitsemattomana pelko tekee tepposia. 

Danten hengailu meidän pihalla vapaana on ollut minulle parasta terapiaa ikinä! Pihalla ollessaan Dante seuraa minua joka paikkaan, oleilen sen kanssa niityllä ja metsässä, näin olen saanut itseäni siedätettyä sen lähellä oloon omaan tahtiini. Voin mennä esim terassille istumaan jos alkaa tuntua ahdistavalta, tai kävellä vain vähän kauemmas. Omassa tahdissa. Oli kuitenkin hauska huomata miten se alkoi heti hakea minusta, hysteerisestä ihmisestä, turvaa. Joskus alkuun vähän pelotti kun se tuli lähelle, mutta tajusin, että se tosiaan hakee turvaa minusta, koska yksin ollessaan se säpsyili, ja jos se ei nähnyt ketään pihalla se juoksi saman tien kentän viereen toisten hevosten luo. Joten kun ajattelin, että minun täytyy käyttäytyä kun aikuinen josta lapsi hakee turvaa, se auttoi. Kokosin itseni ja yritin olla sen arvoinen. Yhtään kertaa Dante ei ole pinkaissut ohi heittäen takapäätään vapaana ollessaankaan. En voi sanoa, että se on kuin muuttunut hevonen, vaan voin todeta että minä olen muuttunut ihminen. 

Pelko on yksi kontrolloinnin tapa. Ja minulla on ollut tänä kesänä tehtävänä päästä eroon paljosta muustakin kontrolloinnin tarpeesta. Se on ihanan vapauttavaa, vielä on paljon tehtävää mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Ja mikä mahtavinta, voin halata Dantea ihan mistä kohtaa sen kehoa tahansa, rapsutella sitä hännästä, kulkea sen takapään kautta toiselle puolelle ja tehdä asioita mitä olen muiden hevostemme kanssa kaiken aikaa tehnyt ja vihdoin antaa Dantenkin olla oma itsensä ja rentoutua minun seurassa! Olen jopa ratsastanut sillä jo useaan otteeseen kentällä ilman satulaa!

Tänään se tuli seisomaan selkäni taakse, pukkasi päällään ja laittoi pään käsivarteeni kiinni. Siinä sitten halailtiin pitkät tovit. Tällaisina hetkinä mietin miksi ihmeessä on käytävä niin syvällä ymmärrettävä jotain näin ihanaa ja yksinkertaista...

Jos tiivistäen voisin sanoa:

  • Kukaan ei voi opettaa sinulle olemaan pelkäämättä.  
  • Myönnä pelkosi ja anna pelon tulla rehellisesti. Se on ikan okei. Jo se auttaa! Pelkoa ei tarvitse hävetä.
  • Hengitä syvään ja ota väliaika. Pelko on tarpeellinen tunne, mutta jos se ottaa vallan, silloin kannattaa seisahtua ja miettiä, miksi? Mikä tässä hetkessä pelottaa?
  • Kun pelottaa, kysy itseltäsi, mikä on pahinta mitä voi käydä ja työstä asiaa sitä kautta. Itselläni on paljon tekemistä vielä isojen pulleiden hämähäkkien kanssa ;D
  • Tee asiat omassa tahdissa, älä yritä hätiköidä, äläkä anna toisten ihmisten kiirehtiä puolestasi. Mihin meillä on kiire valmiissa maailmassa?
  • Muista, että pelko lisää agressiivista/äkkipikaista käytöstä! Ethän halua olla sellainen hevostasi kohtaan?
  • Älä koskaan tee asioita pelkokertoimen yläpuolella, vaan aina niin, että sinä olet rento ja hevonen on rento. Silloin kehosi saa positiivisia muistoja asioista ja pelko hälvenee pikkuhiljaa. Sama ohje sinulle ja hevosellesi.
  • Mieti aina, minkälaisen eläimen kanssa olet tekemisissä, ja sitä kautta missä on turvallisinta aloittaa ja miten edetä turvallisesti, myös hevosen pelkokertoimen alapuolella.
  • Tee asiat pienissä paloissa. Esimerkiksi itse aloitin kenttäjumpat vain pukemalla Dantelle riimun päähän ja ottamalla sen pois saman tien. Jes, se ei rynnännyt mihinkään!!! No ei tietenkään rynnännyt. Seuraavan kerran riimu päähän, ja pari askelta eteenpäin ja jos tuntui hyvältä, pysähdys, peruutus, takapään väistö ja etupään väistö. Muista hengittää ja pysyä rentona. Jos jänittää, pilko asiat vielä pienempiin osiin. Selkään menin uudestaan vain menemällä satulatta selkään, istuin hetken ja tulin alas. Seuraavaksi askel tai kaksi, pysähdys ja alas.
  • Kun oma itseluottamuksesi kasvaa, huomaat saman tien eron hevosessasi. Turhaan ei sanota, että hevoset on meidän peilejä. En minäkään haluaisi olla ihmisen lähellä joka on pelokas ja stressaantunut jos vaihtoehtona on rauhallinen ja turvallinen oma lauma. 
  • NAUTI JOKAISESTA HETKESTÄ YHDESSÄ JA PITÄKÄÄ HAUSKAA!!! 
  • Nauraminen on niin tervettä, myös hevosten kanssa! 
  • Lopeta kulmat kurtussa suorittaminen ja tehkää yhdessä elämästänne mukavaa. Ihan sama mitä ulkomaailma sanoo, tai on mieltä tyylistänne tai tavastanne tai siitä minkä ikäinen hevosesi on.
  • Puhu asiasta muiden kanssa. Saatat yllättyä kuinka moni muukin pelkää hevostaan. Ja kun saat vertaistukea, voitte joku päivä nauraa yhdessä kaikelle pöljälle mitä sitä on tullut tehtyä pelon vallassa! Mutta siinä tilanteessa, kun pelko on päällä, se ei todella ole pöljää, vaan totisinta totta.
  • Tee hevosesi kanssa muutakin kun ratsastus tai maastajumppaa: hiero sitä, harjaa, silittele, opettele palkitsemaan hevosta pienistä asioista, ja opettele käyttämään mahdollisimman pientä painetta, ihan kaikessa. Muista, että jo pelkkä katse on paine hevoselle. 
  • TEE ARKEEN RUTIINEJA ja lisää niitä pikkuhiljaa! Alkuun se voi olla vain riimu päähän ja riimu pois, rapsutusta, harjausta jne. 
  • VIETÄ PALJON AIKAA HEVOSESI KANSSA HEVOSEN KOTONA (tarhassa/pihatossa), YHDESSÄ! Jos koko ajan turvaudut ulkopuoliseen apuun, et koskaan tutustu hevoseesi. Vain viettämällä sen kanssa aikaa ja tekemällä pieniä arkisia asioita pääsette eteenpäin. 
  • Joskus on hyvä aloittaa ihan nollasta ja uusin keinoin. Unohtaa kaikki vanha ja opittu ja opetella uusia tapoja. Se on virkistävää!
  • Opeta hevosellesi hyvät käytöstavat. Meillä heppojen täytyy osata seisoa paikoillaan kun harjataan, putsataan kaviot ja vuollaan. Vapaana, riimussa tai sidottuna. Niiden tulee osata kävellä talutettuna sivulla nykimättä ja sinkoilematta sinne tänne. Ne saa tulla hankaamaan päätä meihin, niitä saa rapsuttaa ihan mistä tahansa. Tässä vain muutama esimerkki. 
  • Johdonmukaisuutta, tee asiat aina samalla tavalla. Vain sinä määrität, mitä haluat hevosesi tekevän ja vain sinä pystyt opettamaan sen hevosellesi. Ystävällisesti ja johdonmukaisesti. Ja vain näin keskinäinen luottamuksenne paranee. Jos ulkopuolinen tekee näitä asioita, et luo hevoseesi mitään suhdetta. Jos juokset kurssilta toiselle ja hevosesi odottelee kotona, et luo hevoseesi mitään suhdetta. SINUN ON OTETTAVA SE ENSIMMÄINEN ASKEL!
  • ÄLÄ PELKÄÄ TEHDÄ VIRHEITÄ! Hepat ei siitä mene rikki kun vain muistat olla ystävällinen ja johdonmukainen.

On ihan mahtavaa kun ei tarvitse koko ajan pelätä ja pingottaa ja odottaa, että joku muu tekisi asiat puolestani, vaan voin ihan itse tehdä hevoseni kanssa ihan juuri niitä asioita mitä ikinä huvittaa!

Ihan sama mitä kuka sanoo miten pitäisi tehdä, me tehdään omalla tavallamme. 

Tämä kokemus on tuonut positiivisia asioita myös suhteisiini muita hevosiamme kohtaan. Vaikka pelkoa ei ole niitä kohtaan ollut, ehkä kuitenkin jollain tasolla tietynlaista kontrollin tarvetta kuitenkin näin jälkikäteen ajateltuna, mutta luottamus meidän kaikkien välillä on nykyään ihan toisenlaisella tasolla. Varsinkin tuo iki-ihana Simo suokkimme; luotan siihen kun peruskallioon ja sen se on ansainnut. Tiedän, että myös Danten kanssa pääsemme siihen pisteeseen, pikkuhiljaa toisiamme tukien =) Kun muistan, että ne on hevosia ja annan niiden olla hevosia, elämä niiden kanssa on niin mukavaa.

Miten paljon olenkaan saanut lisää energiaa, kun pelko väistyy elämästä!

Kaikilla hevosilla on oma tarkoituksensa, meidän Dante on saanut minussa aikaan sen, että olen kiinnostunut entistä enemmän hevosten kouluttamisesta, miten hevonen oppii ja haluan itse oppia lisää. Uusi mielenkiintoinen maailma!

Tämän sivun kirjoittamisen jälkeen olen saanut valtavan määrän kiitosviestejä pelokkailta ihmisiltä ja minulle on kerottu kuinka esimerkiksi kouluttajille on kommentoitu positiivisesti tätä kirjoitusta. Ihmiset ovat alkaneet tunnustaa hevospelkonsa. Mahtavaa! Siitä hyötyy ihminen itse mutta kaikista eniten hänen hevosensa.


Satu Danten selässä, Simo käsihevosena