Blogi

Ontuu, ei onnu

Tämä kirjoitus on jäänyt kiireiden jalkoihin ”pöytälaatikkoon”.  Viestilaatikoiden alkaessa taas joka keväiseen tapaan täyttyä kaviokuumeesta oirehtivien hevosten omistajien huolen täyttämistä viesteistä, muistin että minulla on kirjoitus valmiina juuri tätä hetkeä varten.

Tässä alkuperäinen kirjoitukseni, joka on kirjoitettu syksyllä 2018:

Tämän vuoden sää (2018) on ollut aikamoinen. Ilmastonmuutos alkaa pikkuhiljaa aiheuttaa oireita myös hevosten kavioissa. Paukkupakkasia, vihmovia räntäsateita, tukahduttavaa hellettä ja nyt syksyn tullen lämpötila on pysytellyt päivisin reippaasti plussan puolella, kun yölämpötilat taas on olleet välillä pakkasella ja välillä reilusti plussalla.

Mitä tällä on tekemistä otsikon kanssa? Paljonkin. Kokonaisvaltaisessa kavionhoidossa ja hevosenpidossa otetaan huomioon myös vuodenaikojen vaihtelut, koska myös ne todella vaikuttaa hevosen kavioihin.

Kaviot adaptoituvat sen hetkiseen säätilaan, kaviot kielivät suoliston ongelmista, kaviot kertovat hevosen stressin sietokyvystä ja hormonaalisista vaihteluista, ihan kaikesta mitä hevosessa tapahtuu. Kuitenkin kavioihin kiinnitetään niin kovin vähän huomiota, edelleen.

Esimerkiksi:

  • kuivalla kelillä kavion sarveisen pinta on kuiva ja kova
  • märällä kelillä kavion sarveisen pinta on kostea ja sitä kautta hieman pehmeämpi

Kaviot reagoivat ilmojen vaihteluun niin sarveisen kautta (kuiva, märkä elinympäristö) kuin myös suoliston kautta. Keväisin kun ruoho alkaa kasvaa kohisten sen sisältäessä paljon ravinteita ja energiaa, herkimmät hevoset reagoivat siihen arkomalla paikoissa missä ne ei ”normaalisti” ole arkoneet. Normaalisti sana heittomerkeissä sen takia, koska meidän mielestä normaali tilaa ei ole olemassa. Kuitenkin asiaa täytyy jostain lähteä avaamaan.

Keväisin lämpötilaerot on suuremmat yön ja päivän välillä ja saa aikaan suurempia muutoksia myös laidunruohon sisällössä. Monet hevoset reagoivat koska hevoset päästetään nykyään laitumelle koko ajan aikaisemmin ja aikaisemmin ilmojen ollessa kuitenkin vielä keväiset (lämpötilaerot suuret yön ja päivän välillä).

Kengättömillä hevosilla arkominen näkyy selkeämmin kun kengitetyillä. Tämä johtuu kengättömän hevosen paremmasta ääreisverenkierrosta. Hevonen todella tuntee maan jalkojensa alla paremmin kun kengitetty kaverinsa, joilla voi esiintyä liikkeessä vain pientä tahmeutta kuitenkin ongelmien ollessa täysin samat kun kengättömillä hevosilla. Mielestämme tämänkin on hyvä syy pitää hevosia kengättä, oireet näkyvät selkeästi ja niihin pystyy reagoimaan nopeammin ja näin auttamaan hevosen paranemisprosessia nopeammin.

Syksyn 2018 ilmat on juuri tällaisia: yöt alkaa kylmenemään mutta päivät on vielä todella lämpimiä ja ruohon kasvu sen kun jatkuu, vaikka siinä ei olekaan niin paljoa enää energiaa kun keväisin. Silti se on liikaa joillekin hevosille. Oireet voi kuitenkin _huomata vasta_… yllätys yllätys, vuolun jälkeen.

LISÄYS: nyt eletään kevättä 2019 ja ennätyslämpimät päivät ja viileät yöt tekee saman kun tuo syksyn sää, tosin sillä erotuksella että ruoho alkaa vasta kasvamaan ja sen voimakkus aiheuttaa todella herkästi kaviokuumetta jo niillekin jotka ei niin kovin herkkiä ole aikaisemmin olleet.

Viime kesän (2018) heinä on aika monessa paikassa hyvin korkea sokerista ja todella monet hevoset reagoivat siihen vaikka aikaisempina vuosina kaikki on mennyt todella hyvin. On pientä on off vatsan löysyyttä, on vähän rantua kaviossa, on pikkasen arkomista silloin tällöin mutta niin pientä ettei siihen juurikaan kiinnitetä huomiota, kunnes (liian) monen viikon välein tehty vuolu koittaa ja se laukaisee arkomisen suuremmassa mittakaavassa.
Tällöin tulee soitto tai sähköposti pari päivää vuolun jälkeen, että hevonen alkoi arkomaan _vuolun_ jälkeen. Mitä on siis tapahtunut? Samalle hevoselle tai hevosille on tehty samanlainen perusvuolu vuosia samalla syklillä ja yhtäkkiä hevonen tai hevoset reagoivat siihen eri tavalla.

Hyvä perussääntö on muistaa, että terve hevonen ei reagoi rakenteen mukaiseen perusvuoluun. Taustalta löytyy aina jokin tekijä, joka tulee näkyviin kun hevonen vuollaan jos vuoluvälit on viikkoja (4-8 tai jopa pidemmät). Näitä tapauksia on tullut vastaan vuosien aikana muutama, mutta yksikin on liikaa. Tämänkin vuoksi omistajan pitäisi omata edes auttavat vuolutaidot, ettei kavioihin tarvitse tehdä kerralla suuria muutoksia.

Syyn selvittäminen vaatii salapoliisityötä: minkälainen säätila, minkälainen heinä, onko hevosen elämässä juuri tapahtunut jotain mikä on saanut sen suoliston reagoimaan (stressi syystä tai toisesta)  ja sitä kautta kehittämään lievän tulehduksen kavioihin. Onko hevonen päässyt hiljattain laitumelle ja vuodenaika on alkukesää (jolloin laidun on aivan liian vahvaa aivan liian monelle hevoselle). Onko heinäerä vaihtunut toisen tuottajan heinään, tai saman tuottajan mutta eri lohkolta, eri aikaan vuodesta kaadettu. Syyn ei tarvitse monestikaan olla suuri, riittää että juuri se hevonen reagoi siihen liian suuresti. Hevoset on äärimmäisen herkkiä eläimiä ja meidän pitäisi olla hereillä kaikesta muutoksesta mikä niiden elämässä tapahtuu, vaikka se vaikuttaisi meistä pieneltä tai vähäpätöiseltä. Aiiniinjoo… on sana mitä kuulee usein kun asioita alkaa penkomaan… asia mitä ei olla edes ajateltu onkin se syy ongelmaan.

Meidän pitäisi AINA pystyä asettumaan hevosen jouhiin ja miettiä elämä hevosen kannalta.  

Toistan itseäni, terve hevonen ei reagoi rakenteen mukaiseen perusvuoluun. 

Syy löytyy aina jostain muualta, usein se valitettavasti tulee ilmi vasta ajan kanssa kun omistaja ymmärtää laittaa kaikki palaset paikoilleen. Ymmärrettävää on se, että on helppoa sanoa, että arkominen johtuu vuolusta, mutta jälleen kerran, rakenteen mukainen perusvuolu ei aiheuta hevoselle arkomista, se sama vuolu on tehty hevoselle kymmeniä kertoja aikaisemminkin ongelmitta.

Tämä on yksi niistä syistä, minkä takia haluamme patistaa ihmisiä omatoimisuuteen vuolun kanssa. Kun hevosen kaviot pidetään koko ajan viikottaisella raspauksella rakenteen mukaisina, ei kavio pääse kasvamaan koskaan ylimittaan ja omistaja on aina selvillä pienistäkin muutoksista kavioissa. Kun hevosen omistaja oppii katsomaan kavioita sillä silmällä, että erottaa jos kavioissa on jotain epämääräistä, ja ymmärtää tarkastella asioita kokonaisvaltaisesti (ottaen huomioon kaiken muun hevosen elämään vaikuttavan asian), pääsemme kiinni ongelmiin jo paljon ennen kun ne heitetään meidän silmille = arkominen. Tässä vaiheessa ongelma on kytenyt jo pitkään. Yksikään ammattimainen kavionhoitaja ei pysty käymään viikottain raspaamassa hevosesi kavioita, tai jos vaikka pystyykin, niin en usko että monikaan haluaa siitä maksaa.

Kovin moni ei vieläkään ymmärrä miltä terve kavio näyttää. On ikävän yleistä että hevosten kavioissa poikittaisrantujen määrä vain lisääntyy ja lisääntyy ja niihin ei kiinnitetä mitään huomiota. On ikävää että kaviot on liian pitkät, ne lohkeilee, vääntyy kellomaisiksi, kannat karkaa alle ja säteet surkastuu ja näihin muutoksiin ei kiinnitetä huomiota. Onnellisena noustaan hevosen selkään kerta toisensa jälkeen ja hevosystävän ei ole mukava liikkua saati itsekseen, myöskään lisäpaino selässä.

Voi kunpa ihmiset sivistäisivät itseään edes sen verran, että oppisivat katsomaan koska kaviot on terveet ja tasapainossa ja koska ei.

Kerron tässä pari tunnusmerkkiä kuvineen terveestä kaviosta, jotka kuuluvat meidän Erkki-ponille.

Toivottavasti kirjoitus sai aikaan sen, että yhä useampi tutkii hevosensa kavioita kriittisemmällä silmällä ja miettii, onko hevosen kaviot oikeasti terveet ja jos hevonen arkoo, miksi se arkoo? Jos hevonen ontuu, miksi se ontuu? Aika harvoin se on kavio itse ja tämä on aihe mistä voisin kirjoittaa pidempäänkin. Mutta jos aihe kiinnostaa, tästä puhutaan meidän verkkokurssilla.

Hyvää Uutta vuotta 2019

Jos hevosesi osaisi ihmisen kieltä, mitä luulet että se sanoisi sinut nähdessään?
Linkki artikkeliin joka antoi sysäksen tälle blogikirjoitukselle.

Huikkaisiko se iloisesti ”heiiii moooi, kiva nähdä!” vai painaisiko se pään alas ja luikkisi nurkan taakse huokaisten, voi ei, taas se tulee simputtamaan ja köyttämään muhun niitä remmejä ja rautoja ja hytkymään mun selkään ja vaatimaan asioita…

Tiedän kyllä mitä meidän lauma sanoo kun ne kuulee minun äänen: Iiiihhahahahahruokaahahahah…. koska liian pitkään on mennyt että ilmestyn pihalle vain heinäpussin tai kivennäsikippojen kanssa. Onneksi alan olemaan loppusuoralla kaikkien sivustojen tekemisien kanssa ja kohta on aikaa puuhastella taas muutakin kun olla pelkästään ruuan kantajana. Kaikista eniten kaipaan ihan vaan lojumista pitkin tonttia lauman mukana.


Hevoset kokevat liian usein aika paljon stressiä ihan jokapäiväisestä käsittelystä. Ihmisen pitäisi muistaa että hevonen ei ole mopo jonka voi laittaa säilöön kunnes taas tulee tarvetta ”käyttää sitä”, ihminen ei ole pomo, hevosta ei saa käskyttää ja hevonen ei koskaan ”sikaile”.
Näen punaista päivityksistä joissa ”hevoset sikailee”, niitä pakotetaan asioihin joihin niillä ei ole minkäänlaista valmiutta ja ihminen pönkittää omaa itsetuntoaan pomottamalla ja käskyttämällä eläintä.
Vieläkin, vuoden 2018 lopussa, kaiken tämän tietoisuuden keskellä, ihmiset kohtelee eläimiä kun toisarvoisia olentoja.

Toivon, että vuonna 2019 tulee suuri herääminen ja eläimien ja luonnon arvostus nousisi eri sfääreihin. Me tarvitsemme sitä, luonto tarvitsee sitä ja eläimet tarvitsee sitä… kipeästi.

Olisiko liikaa pyydetty että pysähdyttäisiin kysymään mitä mieltä hevonen ihan oikeasti on? Sen sijaan että mennään ja otetaan hevonen kiinni tarhassa ja laitetaan riimu päähän, seisottaisiinkin riimun kanssa paikoillaan ja odotettaisiin että hevonen tulee meidän luo. Mitä kauemmin hevosella kestää tulla, sitä syvemmälle peiliin ihmisen on syytä katsoa.

Hevoselle tulee tarjota mahdollisimman lajityypillinen elämä: lajitoverit ja liikunnan vapaus.
Hevosen koulutuksessa tulee kunnoittaa hevosta, sen mielipiteitä ja haluja, hevosta pitää ohjata ja opastaa aivan samalla tavalla kun ohjaamme ja opastamme jälkikasvuamme uusien asioiden edessä.
Hevosta eikä ketään muutakaan saa pakottaa. Ongelmat syntyy pakottamisen seurauksena. Turva syntyy luottamuksesta ja oikeasta käsittelystä. Varusteista on turha hakea turvaa jos perusteet ei ole kunnossa. Se on nähty moneen kertaan.
Hevosella on aina syy huonoon käytökseen ja ihmisen tulee olla se joka ohjaa hevosta oppimaan lempeästi hyville tavoille ja hevoselle miellyttäviin suorituksiin.
Hevosen kanssa suorittamisen pitäisi olla myös hevoselle mielekästä. Esimerkiksi maastoreissuilla pitäisi muistaa myös antaa hevosen levätä välillä, jalkautua hevosen viereen, antaa maistaa luonnon antimia ja vain olla.
Koulutkseen voisi ottaa mukaan kärsivällisyyden ja positiivisen palkitsemisen. Aina sen ei tarvitse olla namia eikä naksua, on paljon harmaan sävyjä miten asiat voi tehdä positiivisesti.

Mikä tärkeintä, hevosen kanssa tulee hengata. Mitä enemmän aikaa vietät hevosen kanssa vain lojumalla paikasta toiseen, sen parempi suhde teille tulee. Sulaudu osaksi laumaa ja katso miten hevosesi oikeasti elää ja mitä se tekee silloin kun sinä et ole vaatimassa siltä suorituksia. Muutenkin ihmiset voisivat lopettaa ainaisen suorittamisen ja pysähtyä ihan vaan vaikka halaamaan puita jos ei muuta keksi. Se on voimaannuttavaa.

Tällaisia aatoksia tämän vuoden päätteeksi. Rauhallista vuoden vaihdetta, nautitaan vuodesta 2019 ja halataan hevosia ja puita ja muita 🥰🌳

Hellekesä

Ilmatieteenlaitoksen sivujen mukaan tähän päivään mennessä (9.8) hellepäiviä on ollut 57 joista 14 ensimmäistä jo toukokuussa. Viime päivät on olleet ihanan viileitä mutta tänään taas helleaalto valtasi maan. Näyttää kuitenkin siltä, että syksy tekee kovasti tuloaan, illat on selkeästi viileämpiä, myöhäisillat alkaa pimenemään ja säätiedotuksen mukaan helteet on vahvasti väistymässä.

Koko heinäkuu meni aika pitkälle hevosten tönöttäessä pihaton suojissa paarmoilta, mutta nyt meininki on jo ihan toinen.

On jollain tavalla ihanaa että kesä on ollut pitkä, vaikka ihan näin kuumaa ei olisi toivonut. Ollaan molemmat sen tyyppisiä ihmisiä, että elimistö ei toimi liian lämpimässä, joten pihahommat on jääneet tekemättä suurimmaksi osaksi. Saatiin kuitenkin hevosten valtakuntaa laajennettua ja paranneltua ensi talvea varten ja siitä tuli todella kiva ja toimiva.
Hevoset liikkuvat entistä enemmän ja pohjiin tuli tosi kivasti vaihtelua. Pojat käyttävät paljon penkereitä nousuihin ja laskuihin, tasaistakin paikkaa löytyy. On kiva katsoa miten ne valitsevat omat kulkureittinsä ja yllättävän monesti ojan yli hypätään vaikka pääsisi vaihtoehtoisesti myös tasaista tietä, jyrkästä penkereestä laskeudutaan vaikka muutaman metrin päässä on tasaisempaa. Selkeästi pojat nauttii!

Yksi iso plussa tässä tarharakennelmassa on, että siellä on todella kiva ratsastaa. En ole koskaan tykännyt ratsastaa tasaiselle kentällä ja väkerrellä sinne keinotekoisia esteitä. Imeisesti poden mielikuvituksen puutetta. Nyt saa jumpattua hevosta monipuolisesti ikäänkuin huomaamattaan ja aina joku laumakaveri lähtee jumppahetkeen mukaan. Kaviotkin kuluu kivasti samalla kun koko pihaton tie aidattiin hevosten käyttöön.

Sain ystäväni Minnan kylään ja hän saikin heti testata Aksun kanssa miltä maastoilu tuntuu lauman keskellä. Reksu oli pirteässä menossa mukana, Erkkikin tuli näyttämään miten piehtaroidessa vaihdetaan puolta:

 

Sittemmin Aksu on saanut kesäpoikalookin. En tiedä kumpi helpottui enemmän, minä jonka kädet ei jaksa selvitellä tuhottoman paksua karstaantuvaa harjaa, vai Axel, jonka kaula harjan alla oli tulikuuma ja iho harjamarrossa keräsi tuhottomasti rasvaa ja likaa. Ihminen jalostaa monesti eläimiin piirteitä mitkä ei pidemmän päälle ole eläimelle itselleen positiivinen asia. Harja olisi pitänyt leikata kauan aikaa sitten.

Joudun myös ohentamaan Axelin ylipaksua ja pitkää otsatukkaa. Parturoinnin jälkeen käytös muuttuu aina rauhallisemmaksi. Onhan se mukavaa saaliseläimelle nähdä ympärilleen.

Tässä vielä tarhakierros Axelin kyydissä:

 

 

Hyönteishotellit

Hyönteishotellit ja myrkytön hevostila pitävät elintärkeät pölyttäjät hengissä

Kesä on saapunut vauhdilla. Linnut laulaa ja pölyttäjät pörrää. Vai laulaako ja pörrääkö sittenkään?

Meidän tilalla lintujen konsertti on voimakasta ja lajikirjo laaja. Näin on myös hyönteisten kanssa. En edes teeskentele tuntevani kun  muutaman lajinedustajan, mutta äänestä päätellen meidän pihan linnuilla, hyönteisillä ja kasveilla pyyhkii ihan mukavasti. Sellaisiakin sirkuttajia on asettunut tilalle joita ennen en ole edes kuullut. Istun puutarhassa kirjoittamassa tätä tekstiä ja pörinä sekä laulu ympärillä on huima.

Hyönteisten ja lintujen kadosta puhutaan koko ajan enemmän. Mitä kliinisemmäksi teemme oman elinympäristömme, sen vähemmän meillä on hyönteisiä ja sitä kautta myös lintuja. Pölyttäjiin kuuluu hyönteisten lisäksi myös esimerkiksi jotkut linnut ja lepakot. Pölyttäjien olemassaolo auttaa myös ihmistä, koska ilman pölyttäjiä meillä ei olisi saatavilla esimerkiksi marjoja, hedelmiä, monia vihanneksia, pähkinöitä, kaakaota saati kahvia. Jokainen meistä voi auttaa elintärkeitä pölyttäjiä. Jokaisen hevostallin vastuu olisi vaalia luonnon monimuotoisuutta monokulttuurin sijaan, ja antaa muillekin lajeille mahdollisuus selviytyä, ihmistä unohtamatta.

  • Jos leikkaamme nurmikon, se leikataan vasta myöhään illalla kun pölyttäjät on lähteneet pesiinsä. Nurmikko leikataan vain ns pakollisista paikoista. Vältetään valtavia lyhyeksi leikattuja nurmikenttiä.
  • Hevosten elinalueille on jätetty paikkoja jotka saa kasvaa ja rehottaa.
  • Laitumella ja myös tarhan puolella on isoja kivenlohkarekasoja, vanhoja kantoja, lahopuita ja risu/heinäkasoja, jotka toimivat loistavina 5 tähden hotelleina hyönteisille.
  • Laitumella kasvaa runsas pajumetsä, joka tarjoaa ruokaa mehiläisille ja kimalaisille joka kevät runsaasti. Toinen pajumetsä sijaitsee puutarhamme takana. Paju on aliarvostettu mutta pölyttäjille elintärkeä.
  • Pajuista on paljon iloa myös hevosille talvisaikaan.
  • Puutarhaan on istutettu kukkia silmälläpitäen pölyttäjien ja perhosten tarpeita.
  • Ympärillä olevassa luonnossa risukasat ja mättäät saavat olla sellaisenaan kun ovat.
  • Jos puu kaadetaan, kanto jätetään sitä tarvitseville.
  • Hyönteismyrkkyjä ei käytetä edes hevosiin, saati sitten puutarhaan tuholaismyrkkyjä. 
  • Hyönteisiä torjutaan hevosista luonnollisin keinoin ja sallimalla hevosille vapaa pääsy tilavaan, viileään ja hämärään pihattoon. Monet hyönteiskarkoitteet sisältävät pieneliöille haitallisia aineita.
  • Pihavaahteran ja kahden tammen sekä lukuisten koivujen lehdet haravoidaan syksyllä vain pihatien ja kulkuväylien päältä. Nurmikkoalueet saa lehtipeitteen, joka häviää seuraavana kesänä mystisesti nurmikon sisälle ahkerien pieneliöiden toimesta. Vaahteranlehdistä sanotaan usein että ne ei maadu, mutta kyllä ne maatuu kun maltetaan antaa vähän aikaa.
  • Osa vaahteranlehdistä on haravoitu jo vuosia isoon kasaan vaahteran ympärille verkon sisään. Kasan annetaan maatua siihen. Tämä lehtikasa on 10 tähden hyönteishotelli!
  • Lannat kerätään laitumelta harvakseltaan. Suurin osa lannoista on keruuvaiheessa jo viety ahkerien öttiäisten toimesta maan alle. Jos maata tehoviljellään ja myrkytetään, maan öttiäiskanta on köyhä eikä lannoille ole kysyntää.

Siinä muutamia vinkkejä lisäämään hyönteis- sekä lintukantaa ja luonnon monimuotoisuutta omalle pihalle ja hevosten valtakuntaan, sekä varmistamaan mm oman pihan hedelmä- ja marjasato.

Yksi suurimmista panoksista minkä jokainen voi vielä tehdä omasta puolestaan, on lisätä kasvisten määrää ruokalautasella ja vähentää eläinkunnan tuotteiden käyttöä. Sen on tutkitusti todettu auttavan ympäristön hyvinvointia, puhumattakaan omasta hyvinvoinnista! Yksipuolinen viljely tuhoaa myös lintujen ja pölyttäjien elinolosuhteita. Mitä vähemmän ruokaa kierrätämme eläinten kautta, sen enemmän viljelymaata saamme vapautettua monimuotoiselle luonnolle.
Olemme Jirin kanssa olleet täysin kasviperäisellä ruokavaliolla nyt 5 vuotta, voimme suositella sitä lämpimästi kaikille. Ruoka ei ole koskaan ollut näin herkullista! Käy katsomassa Vegaanihaasteen sivut. Sieltä saat jopa henkilökohtaisen tuutorin auttamaan sinut alkuun herkkujen maailmaan.

Nautitaan kesästä yhdessä!

 

Pelko

Pelko on perustunteemme

Alkuperäinen teksti (alkupään aikamuotoa muutettu tähän kirjoitukseen) julkaistu 4.8.2013

Sain julkaisun jälkeen huiman määrän ihania viestejä ihmisiltä joilla myös hevospelko, tuo ”kamala tabu” josta ei saa julkisesti puhua. Se oli niin kannustavaa! Eräskin kouluttaja kertoi oppilaidensa alkaneen avautua hevospelosta kun olivat lukeneet kertomukseni. On ihan mahtavaa kun saa omalla tarinallaan rohkaistua ihmisiä olemaan… ihmisiä. Koska pelko on perustunteemme, ilman sitä emme olisi olemassa. Toki toivon että myös hevosten elämä on muuttunut parempaan ihmisten ymmärtäessä niiden käytöksen syitä paremmin.

Onneksi nyt, 5 vuotta myöhemmin asiat on paremmalla tolalla ja pelosta puhutaan jo aika avoimesti monessa foorumissa.

Tässä kirjoitukseni:

Tämä kirjoitus pelosta on vain ja ainoastaan omakohtainen kokemus. Toivottavasti joku saa siitä jotain avaimia oman pelkonsa käsittelyyn.

Laumaamme kuului joitakin vuosia sitten hevonen, jonka poismenoa suren edelleen. Hän laukaisi minussa voimakkaan pelon jonka kanssa teen töitä edelleen ajoittain. Hevosen ollessa nuorempi minusta tuntui monesti, että se olisi lähinnä muissa maailmoissa enkä saa siihen minkään näköistä kontaktia. Se oli hyvin erilainen hevonen käyttäytymiseltään mihin olen tottunut. Jälkeenpäin olen oppinut, että se oli hyvin herkkä hevonen varustettuna pitkällä sietokyvyllä ennen reagoimista. Silloin reaktio voi olla voimakaskin. Joku voisi puhua introvertista hevosesta.

Nuorempana hevonen ryösti taluttaessa kädestäni pari kertaa, ohi mennessään heitti takapäätä minua kohti. Luultavasti ei tarkoittanut osua, kerran kuitenkin osui. Ei siinä sen enempää kohtausta nostettu. Meni pitkän aikaa ettei tätä käytöstä enää tapahtunut, aloin pikkuhiljaa sitä ratsastamaan. Tällöin pelkoa ei vielä ollut. Jossain vaiheessa tuli tarve opettaa hevoselle lisää asioita, eikä omat taidot siihen riittäneet. Meillä kävi muutamia ihmisiä kouluttamassa, mutta ajatusmaailmat opettajien kanssa ei oikein kohdanneet. Lopuksi päätin viedä hänet kodin ulkopuolelle kuukaudeksi koulutukseen. (Sydän on vereslihalla kun muokkaan tätä tekstiä.)
Mieheni Jiri ei olisi halunnut näin tehdä mutta ”pidin pääni”. Näin jälkeenpäin ajatellen, olisi taas kerran pitänyt kuunnella isäntää. Ensinnäkin, kuukauden koulutus vieraassa paikassa ei yksinkertaisesti ole mahdollista, koska hevosella menee se kuukausi pelkkään uuteen paikkaan tottumiseen. Olen nykyään edelleen vahvasti sitä mieltä, että jokaisen hevosenomistajan pitäisi osata edes avustavasti kouluttaa hevostaan, ammattilaisen käydessä neuvomassa heitä kotona. Jos jostain syystä haluaa viedä hevosensa koulutukseen muualle, on aika minimissään 4-6 kk. Kouluttajankin pitäisi ammattilaisena tähdentää tätä asiaa. Stressaantuneessa mielentilassa oleva hevonen ei opi.

Koulutus ei sujunut ongelmitta. Hevonen ei ollut tottunut olemaan erossa laumastaan kovinkaan pitkiä aikoja. Hevoselle ei annettu aikaa kotiutumiseen uudessa paikassa, vaan siltä alettiin vaatimaan sille liian vaikeita asioita aivan liian nopeasti. Hevonen asui omassa pienessä pihattotarhassa josta sillä oli näköyhteys lajitovereihin. Tämä oli erittäin positiivinen asia. Ymmärrän että vierasta väliaikaista hevosta ei voida laittaa laumaan, joten tämä oli hyvä ratkaisu kun hevonen oli tottunut pihatossa elämään. Hevonen sai olla pihatossa ja näköyhteys lajitovereihin säilyi.
Hevonen vietiin joka päivä pihattotarhastaan metsän taakse maneesille koulutukseen yksin. Se oli hevoselle liikaa ja liian vaikea asia käsiteltäväksi. Hevonen ei halunnut jättää lajitovereitaan ja riekkuminen taluttaessa, mitä oli joskus kotona tehnyt, vahvistui päivittäiseksi ja minussa alkoi nousta epätoivo. Jossain vaiheessa hevosen kanssa onneksi alettiin tekemään asioita tarhassa, mikä sujuikin paljon paremmin.
Kun viimeinen päivä koulutuksessa tuli, olimme maaneesilla hevonen ainoana hevosena ja nousin selkään. Hevonen oli kun viritetty jousi ja heitti minut melkein saman tien alas selästään. Nousin kyllä vielä selkään, koska ”en halunnut antaa periksi” ja että ”se oppii pääsemään minusta eroon”, kunnes se yritti toistamiseen heittää minut alas. Pysyin kyydissä. Voi hyvänen aika minkälaisia asioita sitä on antanutkaan tapahtua… täytyy sanoa että tuo aika tuntuu olevan valovuosien päässä nykyisestä ymmärryksestäni mutta tunteet nousee pintaan kun muistelen asiaa.

Minun ei olisi missään nimessä pitänyt nousta selkään. Minun olisi pitänyt tajuta vaatia, ettei hevosta viedä pois muiden hevosten luota koulutukseen heti sen muutettua uuteen paikkaan. Asiat olisi voitu tehdä hyvin eri tavalla, pilkkoa asiat paljon pienempiin osiin ja paljon muuta. Oppia ikä kaikki. Lähtökohtaisesti minun ei olisi edes pitänyt viedä hevosta pois kotoa koulutukseen.

Vanhempi ruunamme oli koko kuukauden murjottanut tarhassa omissa oloissaan. Nuori ruunamme kun oli sen paras kaveri. Vanha ruuna juoksi kotiinmuuttajaa vastaan tarhan portille ja saman tien kun hevoset olivat taas yhdessä ne alkoivat hoitamaan toisiaan. Hyvä etten itkuun purskahtanut, miten olin voinut olla niin ajattelematon…

Pari viikkoa kului kunnes oli aika lähteä pienelle tutulle maastokävelylle parhaiden kaverusten kanssa. Tässä vaiheessa en enää uskaltanut taluttaa nuorta ruunaamme saatika olla sen lähelläkään. Kiersin sen kaukaa. Jiri hoiti hevosen ihan kokonaan yksin. Vietiin hepat tuttuun paikkaan satulahuoneelle, laitettiin kiinni tutuille hoitopaikoilleen ja alettiin pukea varusteita. Nuori ruuna, joka aikaisemmin oli seisonut hoitopaikallaan kun ”vanha lehmä” pää riippuen melkein maassa, venkoi, riuhtoi ja rimpuili aivan järjettömästi. Jirin pukiessa sille bootseja (oli talvi ja liukasta) se repi jalkojaan ja potki takasillaan kunnolla kohti. Aivan kun meillä olisi ollut joku toinen hevonen pihassa.
Talutuslenkki oli täysi painajainen. Nuori ruuna hyppi, hillui, yritti ryöstää ohi ja teki kaikkea mahdollista mitä se ei koskaan ollut tehnyt. Katsottiin toisiamme Jirin kanssa, mitä ihmettä meidän hevoselle on tapahtunut? Onneksi, onneksi minulla on maailman kärsivällisin ja eläinrakkain mies! Moni muu olisi tuossa tilanteessa jo käynyt väkivaltaiseksi, jolla ei tietysti koskaan saavuteta mitään positiivista. En ole koskaan nähnyt Jirin hermostuvan eläimeen, saatika käsittelevän eläintä epäkunnioittavasti. Hän on ainoa ihminen jonka olen tavannut, joka todella ottaa eläimen huomioon, kaikessa. Eikä hän hermostunut tuossakaan tilanteessa. Käveli vain rauhassa ja piti hevosen löysästä riimunnarusta kiinni hevosen riekkuessa ja pomppiessa vieressä.

Kului viikkoja ja kuukausia, enkä edelleenkään uskaltanut lähestyäkään tätä minun puoleltani väärinymmärrettyä nuorta poikaa. Keskityin puuhailemaan vanhemman ruunamme kanssa. Kiersin nuorikon tosi kaukaa, pelkäsin sen takapäätä kun ruttoa, olin malliesimerkki pelokkaasta ja hysteerisestä ihmisestä. Liikeeni oli nopeita ja varmasti aggressiivisen oloisia. Pidin risua tai raippaa kädessä kun jaoin heiniä, ettei nuori ruuna tule liian lähelle minua ja käyttäydyin kun idiootti. Tajusin sen koko ajan, mutta pelko esti ajattelemasta loogisesti. Monta kertaa iski niin syvä epätoivo, en nähnyt hevosen kanssa mitään tulevaisuutta. En kuitenkaan ollut valmis antamaan hevosta mihinkään muualle, täällä oli sen perhe.
Tämän kirjoittaminen on äärimmäisen vaikeaa edelleen, koska vanhat tunteet nousee pintaan ja se ahdistus mikä tuona aikana velloi mieltä palaa mieleen edelleen…

Kun nuori ruunamme sai rauhassa kotiutua omaan laumaansa ja sen luottamus pysyvyyttä kohtaan palasi, se rauhoittui kaikin puolin ja oli taas mukava oma itsensä. Lenkitkin alkoi sujumaan Jirin kanssa normaaliin tapaansa. Jiri kun ei pelännyt ja käyttäytyi aina rauhallisesti ja johdonmukaisesti. Se laittoi minuunkin toivoa. Alkuun talutuslenkit oli kuitenkin ihan mahdottomia koska pelkäsin. Vanha ruuna oli aina mukana. Luvattiin nuorelle ettei sen tarvitse enää ikinä lähteä ilman lajitoveria mihinkään, niinkun ei kenenkään meidän lauman jäsenistä. Hevonenhan kuitenkin on laumaeläin, yksin kulkeminen ihmisen kansa ei ole sama asia kun toisen hevosen kanssa kulkeminen. Pikkuhiljaa alkoi talutuslenkit sujua. Mutta niitäkään ei päästy tekemään tarpeeksi usein Jirin työkiireiden takia. Olin niin voimaton, masentunut ja väsynyt koko tilanteeseen, vihainen ja turhautunut itselleni kun olin sellainen pelkuri ja häpesin pelkoani. Riittämättömyyden tunne sen kun kasvoi.

Yritin kaikin tavoin vain saada jonkun ratsastamaan hevosta ja kouluttamaan sitä ettei minun olisi itse tarvinnut.

Aloin puhumaan pelosta ääneen tuttujen ja vieraiden ihmisten kanssa. Oivallus siitä, kuinka paljon meitä hevosia pelkääviä on, oli jollain tapaa huojentava. En ole yksin tämän asian kanssa. Jännä juttu oli se, kun joskus tuli jonkun muun ihmisen kanssa puhetta tämän toisen pelosta omaa hevostaan kohtaan, jokin sellainen asia mikä omasta mielestäni oli taas ihan outoa, että joku voisi sellaista pelätä, aloin pikkuhiljaa tajuamaan, että pelko tosiaan on vain omassa päässä. Kävin jossain vaiheessa jopa yhden terapiaistunnonkin epätoivoissani, mutta sillä oli lähinnä tsemppaava vaikutus joka ajan kanssa hälveni. Ihan positiivista se oli, mutta loppujen lopuksi tajusin että minä itse joudun tekemään työn pelkoni kanssa. Peiliin saan katsoa, ihan kaikessa.
Voin ehkä saada joltain ammattilaiselta työkaluja asiaan, mutta minulle kaikista paras apu on ollut hevoset itse. Tehdä sen oman hevosen kanssa ja edetä pienin, todella pienin askelin. Uskomattoman mahtava apu on ollut mieheni Jiri, ja hänen yksinkertaiset esimerkit ja vinkit miten voisin tehdä toisin ja ajatella toisin. Hän jaksoi kuunnella valituksiani viikosta toiseen. Hyvä niin koska luottamukseni hevoseemme alkoi pikkuhiljaa rakentua, päivä kerrallaan, viikko kerrallaan.

Ensin alettiin tekemään maastakäsin harjoituksia kentällä, mutta sekään ei tuntunut mukavalta koska jännitin koko ajan. Kun Jiri oli mukana, olin paljon rennompi. Hänen rauhallisuutensa tarttuu. Onnistumisen tunteita tuli paljon, mutta ei riittävästi.

KUN MUISTAA, ETTÄ HEVONEN EI TEE VIRHEITÄ, SINÄ TEET JA ETTÄ HEVONEN EI OLE KOSKAAN VÄÄRÄSSÄ, SINÄ OLET, elämä on paljon helpompaa!

Tähän väliin täytyy sanoa, että osteopaatti oli loppukeväästä löytänyt hevosen lantiosta vinoutta, joka käsiteltiin ja takapään heittämiset jäi siihen. Sekin helpotti tilannetta paljon hevoselle mutta ei minulle, vaikka ymmärsinkin yhden syyn ”ongelmakäytökselle” poistuneen. Pelko vain on tiukassa pään sisällä ja mitä ihmisen jatkuva pelko tekee hevoselle…

Puolentoista vuoden päästä aloin pikkuhiljaa rohkaistua tekemään asioita. Tiedostaen vian olevan minussa, asenteessani, ymmärtämättömyydessäni. Hevonen haluaa ihmiseltä turvaa ja luottamusta. Ihmisen tulisi olla hevoselle tuki ja turva, jonka lähellä on aina hyvä olla. Aivan kun pienen lapsen vanhempansa kanssa. Näillä ajatuksilla lähdin liikkeelle eikä paluuta ollut. Opettelin olemaan suorittamatta ja katsomaan peiliin kun asiat ei sujuneet. Se se vasta vaikeaa olikin!! Kontrollin tarve alkoi hälvenemään. Kaikkea ei voi kontrolloida ja se on oikeasti todella vapauttava asia.

Hevosen reaktio omaa muuttunutta minääni kohtaa oli niin silmiinpistävä, että taas pyyhittiin kyyneleitä. Eräänä päivänä kävellessäni tarhassa hevoseni lähti kävelemään muutaman metrin päässä vierelläni. Hän oli alkanut pitää minuun etäisyyttä koska pyysin hänet aina kauas itsestäni. Ihan sattumalta vain siinä käveltiin. Siihen mennessä olin jo rohkaistunut paljon, mutta takapään lähelle en halunnut vieläkään mennä ja olin edelleen ylihermostunut, esim jos jotain äkkinäistä tapahtui, hyvä kun en pompannut metrin ilmaan. Ei kovin luotettava kaveri hevoselle… käveltiin siinä vierekkäin muutaman metrin etäisyydellä toisistamme, kun tajusin tärkeän asian. Joko pelkään hevostani sen loppuelämän, jään paitsi varmasti paljosta ja monista ihanista hetkistä, luon sille epäluotettavan kaverin kuvan, tai sitten alan nauttimaan näistä yhteisistä hetkistä. Jos jotain tapahtuu, eletään sen mukaan. Anna olla ja päästä irti. Pelkkä ajatuksen oivaltaminen sai kehoni rentoutumaan joka oli taas hevoselle selkeä merkki. Hevonen pysähtyi, kääntyi ja tuli minun luo. Rapsutin hevostani päästä ja se panoi päänsä syliini mikä on sille ominaista. Oltiin siinä jonkin aikaa ja tein lupauksen:

Olla hevoselleni reilu ja avoin. Pelottavassa tilanteessa saadaan pelätä, aidosti. Hevostani kohtaan en pelkoani pura. Hänelle oli opetettu kaikki maasta käsin väistämiset paremmin kun kenellekään meidän laumasta ja hän osasi kunnoittaa ihmisen tilaa. Perusasiat oli kunnossa. Hevonen ei kuole siihen, jos ihminen säikähtää vieressä. Tärkeintä on ettei pelko jää päälle. Mitä enemmän hevosen kanssa viettää aikaa, sen nopeammin luottamus ja yhteinen sävel syvenee ja ihmisen neuroottisuus hälvenee. Näin myös kävi.

Meidän harjoitukset alkoi siitä kun laitoin hevoselleni riimun päähän ja otin sen saman tien pois. Näin pienillä askeleillä lähdettiin liikkeelle.

Tässä pätkä alkuperäistä tekstiä:
”Ollaan alettu pitämään heppoja meidän pihalla yksitellen vapaana jonkin aikaa päivästä. Kun on nuorikkomme vuoro, puen riimun, talutan kentältä navetan eteen hoitopaikalle, harjaan, putsaan kaviot ja päästän vapaaksi. Kun on sen vuoro mennä takaisin, annan kiposta ripauksen kauraa ja talutan sen taikaisin.

Huomatkaa, että vielä kuukausi takaperin en olisi kuvitellutkaan taluttavani hevostani mihinkään. Monesti huomasin seisovani laitumen portilla riimu kädessä täristen kun tajusin että minunhan pitäisi saada hevoseni tuolta kentälle. Minun piti siis taluttaa hevonen laitumelta, aivan kauhistuttava ajatus taluttaa oma hevonen laitumelta kentälle! Sydän hakkasi koko matkan ja voin vain kuvitella mitä hevonen on miettinyt… Hallitsemattomana pelko tekee tepposia.

Hevosen hengailu meidän pihalla vapaana on ollut minulle parasta terapiaa ikinä! Pihalla ollessaan se seuraa minua joka paikkaan. Oleilemalla sen kanssa niityllä ja metsässä olen saanut itseäni siedätettyä sen lähellä oloon omaan tahtiini. Voin mennä esim terassille istumaan jos alkaa tuntua ahdistavalta, tai kävellä vain vähän kauemmas, tai puun taakse. Omassa tahdissa. Oli kuitenkin hauska huomata miten hevonen alkoi heti hakea minusta, hysteerisestä ihmisestä, turvaa. Joskus alkuun vähän pelotti kun se tuli lähelle kunnes tajusin, että se tosiaan hakee turvaa minusta. Yksin ollessaan se säpsyili jos se ei nähnyt ketään pihalla. Tällöin se juoksi saman tien kentän viereen toisten hevosten luo. Tajutessani että minun täytyy käyttäytyä kun aikuinen josta lapsi hakee turvaaa, auttoi se jälleen omaa pelkoani lievenemään. Kokosin itseni ja yritin olla sen arvoinen. Yhtään kertaa hevonen ei ole pinkaissut ohi heittäen takapäätään vapaana ollessaankaan. En voi sanoa, että se on kuin muuttunut hevonen, vaan voin todeta että minä olen muuttunut ihminen.

Mikä mahtavinta, voin halata hevostani ihan mistä kohtaa sen kehoa tahansa, rapsutella sitä hännästä, kulkea sen takapään kautta toiselle puolelle ja tehdä asioita mitä olen muiden hevostemme kanssa kaiken aikaa tehnyt ja vihdoin antaa hevosenkin olla oma itsensä ja rentoutua minun seurassa! Olen jopa ratsastanut sillä useaan otteeseen kentällä ilman satulaa!

Tänään hevonen tuli seisomaan selkäni taakse, pukkasi päällään ja laittoi pään käsivarteeni kiinni. Siinä sitten halailtiin pitkät tovit. Tällaisina hetkinä mietin miksi ihmeessä on käytävä niin syvällä ymmärrettävä jotain näin ihanaa ja yksinkertaista…

Jos tiivistäen voisin sanoa:

  • Kukaan ei voi opettaa sinulle olemaan pelkäämättä.
  • Myönnä pelkosi ja anna pelon tulla rehellisesti. Se on ikan okei. Jo se auttaa! Pelkoa ei tarvitse hävetä.
  • Hengitä syvään ja ota väliaika. Pelko on tarpeellinen tunne, mutta jos se ottaa vallan, silloin kannattaa seisahtua ja miettiä, miksi? Mikä tässä hetkessä pelottaa?
  • Kun pelottaa, kysy itseltäsi, mikä on pahinta mitä voi käydä ja työstä asiaa sitä kautta. Itselläni on paljon tekemistä vielä isojen pulleiden hämähäkkien kanssa…
  • Tee asiat omassa tahdissa, älä yritä hätiköidä, äläkä anna toisten ihmisten kiirehtiä puolestasi. Mihin meillä on kiire valmiissa maailmassa?
  • Muista, että pelko lisää agressiivista/äkkipikaista käytöstä! Ethän halua olla sellainen hevostasi kohtaan?
  • Älä koskaan tee asioita pelkokertoimen yläpuolella, vaan aina niin, että sinä olet rento ja hevonen on rento. Silloin kehosi saa positiivisia muistoja asioista ja pelko hälvenee pikkuhiljaa.
  • Mieti aina, minkälaisen eläimen kanssa olet tekemisissä ja sitä kautta missä on turvallisinta aloittaa ja miten edetä turvallisesti, myös hevosen pelkokertoimen alapuolella.
  • Tee asiat pienissä paloissa. Esimerkiksi itse aloitin kenttäjumpat vain pukemalla hevoselle riimun päähän ja ottamalla sen pois saman tien. Jes, se ei rynnännyt mihinkään!!! No ei tietenkään rynnännyt. Seuraavan kerran riimu päähän, ja pari askelta eteenpäin ja jos tuntui hyvältä, pysähdys, peruutus, takapään väistö ja etupään väistö. Muista hengittää ja pysyä rentona. Jos jännittää, pilko asiat vielä pienempiin osiin. Selkään menin uudestaan vain menemällä satulatta selkään, istuin hetken ja tulin alas. Seuraavaksi askel tai kaksi, pysähdys ja alas.
  • Kun oma itseluottamuksesi kasvaa, huomaat saman tien eron hevosessasi. Turhaan ei sanota, että hevoset on meidän peilejä. En minäkään haluaisi olla ihmisen lähellä joka on pelokas ja stressaantunut jos vaihtoehtona on rauhallinen ja turvallinen oma lauma.
  • NAUTI JOKAISESTA HETKESTÄ YHDESSÄ JA PITÄKÄÄ HAUSKAA!!!
  • Nauraminen on niin tervettä, myös hevosten kanssa!
  • Lopeta kulmat kurtussa suorittaminen ja tehkää yhdessä elämästänne mukavaa. Ihan sama mitä ulkomaailma sanoo, tai on mieltä tyylistänne tai tavastanne tai siitä minkä ikäinen hevosesi on tai minkä värinen tai merkkinen jokin varuste on.
  • Puhu asiasta muiden kanssa. Saatat yllättyä kuinka moni muukin pelkää hevostaan. Ja kun saat vertaistukea, voitte joku päivä nauraa yhdessä kaikelle pöljälle mitä sitä on tullut tehtyä pelon vallassa! Mutta siinä tilanteessa, kun pelko on päällä, se ei todella ole pöljää, vaan totisinta totta.
  • Tee hevosesi kanssa muutakin kun ratsastus tai maastajumppaa: hiero sitä, harjaa, silittele, opettele palkitsemaan hevosta pienistä asioista, opettele käyttämään mahdollisimman pientä painetta, ihan kaikessa. Muista, että jo pelkkä katse on paine hevoselle.
  • TEE ARKEEN RUTIINEJA ja lisää niitä pikkuhiljaa! Alkuun se voi olla vain riimu päähän ja riimu pois, rapsutusta, harjausta, kavioiden puhdistusta jne.
  • VIETÄ PALJON AIKAA HEVOSESI KANSSA HEVOSEN KOTONA (tarhassa/pihatossa), YHDESSÄ! Jos koko ajan turvaudut ulkopuoliseen apuun, et koskaan tutustu hevoseesi. Vain viettämällä sen kanssa aikaa ja tekemällä pieniä arkisia asioita pääsette eteenpäin.
  • Joskus on hyvä aloittaa ihan nollasta ja uusin keinoin. Unohtaa kaikki vanha ja opittu ja opetella uusia tapoja. Se on virkistävää!
  • Opeta hevosellesi hyvät käytöstavat. Meillä heppojen täytyy osata seisoa paikoillaan kun harjataan, putsataan kaviot ja vuollaan. Vapaana, riimussa tai sidottuna. Niiden tulee osata kävellä talutettuna sivulla nykimättä ja sinkoilematta sinne tänne. Ne saa tulla hankaamaan päätä meihin, niitä saa rapsuttaa ihan mistä tahansa. Tässä vain muutama esimerkki.
  • Johdonmukaisuutta, tee asiat aina samalla tavalla. Vain sinä määrität, mitä haluat hevosesi tekevän ja vain sinä pystyt opettamaan sen hevosellesi. Ystävällisesti ja johdonmukaisesti. Vain näin keskinäinen luottamuksenne paranee. Jos ulkopuolinen tekee näitä asioita, et luo hevoseesi mitään suhdetta. Jos juokset kurssilta toiselle ja hevosesi odottelee kotona, et luo hevoseesi mitään suhdetta. SINUN ON OTETTAVA SE ENSIMMÄINEN ASKEL!
  • ÄLÄ PELKÄÄ TEHDÄ VIRHEITÄ! Hepat ei siitä mene rikki kun vain muistat olla ystävällinen ja johdonmukainen ja huomaat tekeväsi virheitä.

On ihan mahtavaa kun ei tarvitse koko ajan pelätä ja pingottaa ja odottaa, että joku muu tekisi asiat puolestani, vaan voin ihan itse tehdä hevoseni kanssa ihan juuri niitä asioita mitä ikinä huvittaa!

Ihan sama mitä kuka sanoo miten pitäisi tehdä, me tehdään omalla tavallamme.

Tämä kokemus on tuonut positiivisia asioita myös suhteisiini muita hevosiamme kohtaan. Vaikka pelkoa ei ole niitä kohtaan ollut, ehkä kuitenkin jollain tasolla tietynlaista kontrollin tarvetta kuitenkin näin jälkikäteen ajateltuna, mutta luottamus meidän kaikkien välillä on nykyään ihan toisenlaisella tasolla. Varsinkin tuo iki-ihana vanha suokkimme; luotan siihen kun peruskallioon ja sen se on ansainnut. Tiedän, että myös nuoren hevosen kanssa pääsemme siihen pisteeseen, pikkuhiljaa toisiamme tukien. Kun muistan, että ne on hevosia ja annan niiden olla hevosia, elämä niiden kanssa on niin mukavaa.

Miten paljon sitä saakin lisää energiaa, kun pelko väistyy elämästä!

Kaikilla hevosilla on oma tarkoituksensa, meidän nuori ruuna on saanut minussa aikaan sen, että olen kiinnostunut entistä enemmän hevosten kouluttamisesta, miten hevonen oppii ja haluan itse oppia lisää. Uusi mielenkiintoinen maailma!

Tämän sivun kirjoittamisen jälkeen olen saanut valtavan määrän kiitosviestejä pelokkailta ihmisiltä ja minulle on kerottu kuinka esimerkiksi kouluttajille on kommentoitu positiivisesti tätä kirjoitusta. Ihmiset ovat alkaneet tunnustaa hevospelkonsa. Mahtavaa! Siitä hyötyy ihminen itse mutta kaikista eniten hänen hevosensa.”

Muokatessani tätä kirjoitusta tänään, keväällä 2018, suuri suru valtaa mielen. Kirjoituksen hevoset laukkaavat vihreillä laitumilla eri syistä. Ne opetti meille niin valtavasti. Niiden oppien avulla pystymme antamaan paljon enemmän nykyisille laumamme jäsenille. Itse asiassa on aika hauskaa, kuinka samanlaisia hevosia meillä on jälleen laumassa. Nyt nautimme heidän kanssaan elämisestä, olemisesta. Emme suorita, vaan teemme asioita yhdessä tunteella, tässä hetkessä, niitä asioita mitkä kulloinkin tuntuu hyvältä meistä kaikista.

Jokainen hevonen opettaa omalla tavallaan ja paras opettaja on hevonen itse. Toivon että kaikilla hevosihmisillä olisi aika ja kärsivällisyys kuunnella mitä kullakin hevosella on opetettavana. Hevosen vuoksi.