Posted on Jätä kommentti

Pelko

Pelko on perustunteemme

Alkuperäinen teksti (alkupään aikamuotoa muutettu tähän kirjoitukseen) julkaistu 4.8.2013

Sain julkaisun jälkeen huiman määrän ihania viestejä ihmisiltä joilla myös hevospelko, tuo ”kamala tabu” josta ei saa julkisesti puhua. Se oli niin kannustavaa! Eräskin kouluttaja kertoi oppilaidensa alkaneen avautua hevospelosta kun olivat lukeneet kertomukseni. On ihan mahtavaa kun saa omalla tarinallaan rohkaistua ihmisiä olemaan… ihmisiä. Koska pelko on perustunteemme, ilman sitä emme olisi olemassa. Toki toivon että myös hevosten elämä on muuttunut parempaan ihmisten ymmärtäessä niiden käytöksen syitä paremmin.

Onneksi nyt, 5 vuotta myöhemmin asiat on paremmalla tolalla ja pelosta puhutaan jo aika avoimesti monessa foorumissa.

Tässä kirjoitukseni:

Tämä kirjoitus pelosta on vain ja ainoastaan omakohtainen kokemus. Toivottavasti joku saa siitä jotain avaimia oman pelkonsa käsittelyyn.

Laumaamme kuului joitakin vuosia sitten hevonen, jonka poismenoa suren edelleen. Hän laukaisi minussa voimakkaan pelon jonka kanssa teen töitä edelleen ajoittain. Hevosen ollessa nuorempi minusta tuntui monesti, että se olisi lähinnä muissa maailmoissa enkä saa siihen minkään näköistä kontaktia. Se oli hyvin erilainen hevonen käyttäytymiseltään mihin olen tottunut. Jälkeenpäin olen oppinut, että se oli hyvin herkkä hevonen varustettuna pitkällä sietokyvyllä ennen reagoimista. Silloin reaktio voi olla voimakaskin. Joku voisi puhua introvertista hevosesta.

Nuorempana hevonen ryösti taluttaessa kädestäni pari kertaa, ohi mennessään heitti takapäätä minua kohti. Luultavasti ei tarkoittanut osua, kerran kuitenkin osui. Ei siinä sen enempää kohtausta nostettu. Meni pitkän aikaa ettei tätä käytöstä enää tapahtunut, aloin pikkuhiljaa sitä ratsastamaan. Tällöin pelkoa ei vielä ollut. Jossain vaiheessa tuli tarve opettaa hevoselle lisää asioita, eikä omat taidot siihen riittäneet. Meillä kävi muutamia ihmisiä kouluttamassa, mutta ajatusmaailmat opettajien kanssa ei oikein kohdanneet. Lopuksi päätin viedä hänet kodin ulkopuolelle kuukaudeksi koulutukseen. (Sydän on vereslihalla kun muokkaan tätä tekstiä.)
Mieheni Jiri ei olisi halunnut näin tehdä mutta ”pidin pääni”. Näin jälkeenpäin ajatellen, olisi taas kerran pitänyt kuunnella isäntää. Ensinnäkin, kuukauden koulutus vieraassa paikassa ei yksinkertaisesti ole mahdollista, koska hevosella menee se kuukausi pelkkään uuteen paikkaan tottumiseen. Olen nykyään edelleen vahvasti sitä mieltä, että jokaisen hevosenomistajan pitäisi osata edes avustavasti kouluttaa hevostaan, ammattilaisen käydessä neuvomassa heitä kotona. Jos jostain syystä haluaa viedä hevosensa koulutukseen muualle, on aika minimissään 4-6 kk. Kouluttajankin pitäisi ammattilaisena tähdentää tätä asiaa. Stressaantuneessa mielentilassa oleva hevonen ei opi.

Koulutus ei sujunut ongelmitta. Hevonen ei ollut tottunut olemaan erossa laumastaan kovinkaan pitkiä aikoja. Hevoselle ei annettu aikaa kotiutumiseen uudessa paikassa, vaan siltä alettiin vaatimaan sille liian vaikeita asioita aivan liian nopeasti. Hevonen asui omassa pienessä pihattotarhassa josta sillä oli näköyhteys lajitovereihin. Tämä oli erittäin positiivinen asia. Ymmärrän että vierasta väliaikaista hevosta ei voida laittaa laumaan, joten tämä oli hyvä ratkaisu kun hevonen oli tottunut pihatossa elämään. Hevonen sai olla pihatossa ja näköyhteys lajitovereihin säilyi.
Hevonen vietiin joka päivä pihattotarhastaan metsän taakse maneesille koulutukseen yksin. Se oli hevoselle liikaa ja liian vaikea asia käsiteltäväksi. Hevonen ei halunnut jättää lajitovereitaan ja riekkuminen taluttaessa, mitä oli joskus kotona tehnyt, vahvistui päivittäiseksi ja minussa alkoi nousta epätoivo. Jossain vaiheessa hevosen kanssa onneksi alettiin tekemään asioita tarhassa, mikä sujuikin paljon paremmin.
Kun viimeinen päivä koulutuksessa tuli, olimme maaneesilla hevonen ainoana hevosena ja nousin selkään. Hevonen oli kun viritetty jousi ja heitti minut melkein saman tien alas selästään. Nousin kyllä vielä selkään, koska ”en halunnut antaa periksi” ja että ”se oppii pääsemään minusta eroon”, kunnes se yritti toistamiseen heittää minut alas. Pysyin kyydissä. Voi hyvänen aika minkälaisia asioita sitä on antanutkaan tapahtua… täytyy sanoa että tuo aika tuntuu olevan valovuosien päässä nykyisestä ymmärryksestäni mutta tunteet nousee pintaan kun muistelen asiaa.

Minun ei olisi missään nimessä pitänyt nousta selkään. Minun olisi pitänyt tajuta vaatia, ettei hevosta viedä pois muiden hevosten luota koulutukseen heti sen muutettua uuteen paikkaan. Asiat olisi voitu tehdä hyvin eri tavalla, pilkkoa asiat paljon pienempiin osiin ja paljon muuta. Oppia ikä kaikki. Lähtökohtaisesti minun ei olisi edes pitänyt viedä hevosta pois kotoa koulutukseen.

Vanhempi ruunamme oli koko kuukauden murjottanut tarhassa omissa oloissaan. Nuori ruunamme kun oli sen paras kaveri. Vanha ruuna juoksi kotiinmuuttajaa vastaan tarhan portille ja saman tien kun hevoset olivat taas yhdessä ne alkoivat hoitamaan toisiaan. Hyvä etten itkuun purskahtanut, miten olin voinut olla niin ajattelematon…

Pari viikkoa kului kunnes oli aika lähteä pienelle tutulle maastokävelylle parhaiden kaverusten kanssa. Tässä vaiheessa en enää uskaltanut taluttaa nuorta ruunaamme saatika olla sen lähelläkään. Kiersin sen kaukaa. Jiri hoiti hevosen ihan kokonaan yksin. Vietiin hepat tuttuun paikkaan satulahuoneelle, laitettiin kiinni tutuille hoitopaikoilleen ja alettiin pukea varusteita. Nuori ruuna, joka aikaisemmin oli seisonut hoitopaikallaan kun ”vanha lehmä” pää riippuen melkein maassa, venkoi, riuhtoi ja rimpuili aivan järjettömästi. Jirin pukiessa sille bootseja (oli talvi ja liukasta) se repi jalkojaan ja potki takasillaan kunnolla kohti. Aivan kun meillä olisi ollut joku toinen hevonen pihassa.
Talutuslenkki oli täysi painajainen. Nuori ruuna hyppi, hillui, yritti ryöstää ohi ja teki kaikkea mahdollista mitä se ei koskaan ollut tehnyt. Katsottiin toisiamme Jirin kanssa, mitä ihmettä meidän hevoselle on tapahtunut? Onneksi, onneksi minulla on maailman kärsivällisin ja eläinrakkain mies! Moni muu olisi tuossa tilanteessa jo käynyt väkivaltaiseksi, jolla ei tietysti koskaan saavuteta mitään positiivista. En ole koskaan nähnyt Jirin hermostuvan eläimeen, saatika käsittelevän eläintä epäkunnioittavasti. Hän on ainoa ihminen jonka olen tavannut, joka todella ottaa eläimen huomioon, kaikessa. Eikä hän hermostunut tuossakaan tilanteessa. Käveli vain rauhassa ja piti hevosen löysästä riimunnarusta kiinni hevosen riekkuessa ja pomppiessa vieressä.

Kului viikkoja ja kuukausia, enkä edelleenkään uskaltanut lähestyäkään tätä minun puoleltani väärinymmärrettyä nuorta poikaa. Keskityin puuhailemaan vanhemman ruunamme kanssa. Kiersin nuorikon tosi kaukaa, pelkäsin sen takapäätä kun ruttoa, olin malliesimerkki pelokkaasta ja hysteerisestä ihmisestä. Liikeeni oli nopeita ja varmasti aggressiivisen oloisia. Pidin risua tai raippaa kädessä kun jaoin heiniä, ettei nuori ruuna tule liian lähelle minua ja käyttäydyin kun idiootti. Tajusin sen koko ajan, mutta pelko esti ajattelemasta loogisesti. Monta kertaa iski niin syvä epätoivo, en nähnyt hevosen kanssa mitään tulevaisuutta. En kuitenkaan ollut valmis antamaan hevosta mihinkään muualle, täällä oli sen perhe.
Tämän kirjoittaminen on äärimmäisen vaikeaa edelleen, koska vanhat tunteet nousee pintaan ja se ahdistus mikä tuona aikana velloi mieltä palaa mieleen edelleen…

Kun nuori ruunamme sai rauhassa kotiutua omaan laumaansa ja sen luottamus pysyvyyttä kohtaan palasi, se rauhoittui kaikin puolin ja oli taas mukava oma itsensä. Lenkitkin alkoi sujumaan Jirin kanssa normaaliin tapaansa. Jiri kun ei pelännyt ja käyttäytyi aina rauhallisesti ja johdonmukaisesti. Se laittoi minuunkin toivoa. Alkuun talutuslenkit oli kuitenkin ihan mahdottomia koska pelkäsin. Vanha ruuna oli aina mukana. Luvattiin nuorelle ettei sen tarvitse enää ikinä lähteä ilman lajitoveria mihinkään, niinkun ei kenenkään meidän lauman jäsenistä. Hevonenhan kuitenkin on laumaeläin, yksin kulkeminen ihmisen kansa ei ole sama asia kun toisen hevosen kanssa kulkeminen. Pikkuhiljaa alkoi talutuslenkit sujua. Mutta niitäkään ei päästy tekemään tarpeeksi usein Jirin työkiireiden takia. Olin niin voimaton, masentunut ja väsynyt koko tilanteeseen, vihainen ja turhautunut itselleni kun olin sellainen pelkuri ja häpesin pelkoani. Riittämättömyyden tunne sen kun kasvoi.

Yritin kaikin tavoin vain saada jonkun ratsastamaan hevosta ja kouluttamaan sitä ettei minun olisi itse tarvinnut.

Aloin puhumaan pelosta ääneen tuttujen ja vieraiden ihmisten kanssa. Oivallus siitä, kuinka paljon meitä hevosia pelkääviä on, oli jollain tapaa huojentava. En ole yksin tämän asian kanssa. Jännä juttu oli se, kun joskus tuli jonkun muun ihmisen kanssa puhetta tämän toisen pelosta omaa hevostaan kohtaan, jokin sellainen asia mikä omasta mielestäni oli taas ihan outoa, että joku voisi sellaista pelätä, aloin pikkuhiljaa tajuamaan, että pelko tosiaan on vain omassa päässä. Kävin jossain vaiheessa jopa yhden terapiaistunnonkin epätoivoissani, mutta sillä oli lähinnä tsemppaava vaikutus joka ajan kanssa hälveni. Ihan positiivista se oli, mutta loppujen lopuksi tajusin että minä itse joudun tekemään työn pelkoni kanssa. Peiliin saan katsoa, ihan kaikessa.
Voin ehkä saada joltain ammattilaiselta työkaluja asiaan, mutta minulle kaikista paras apu on ollut hevoset itse. Tehdä sen oman hevosen kanssa ja edetä pienin, todella pienin askelin. Uskomattoman mahtava apu on ollut mieheni Jiri, ja hänen yksinkertaiset esimerkit ja vinkit miten voisin tehdä toisin ja ajatella toisin. Hän jaksoi kuunnella valituksiani viikosta toiseen. Hyvä niin koska luottamukseni hevoseemme alkoi pikkuhiljaa rakentua, päivä kerrallaan, viikko kerrallaan.

Ensin alettiin tekemään maastakäsin harjoituksia kentällä, mutta sekään ei tuntunut mukavalta koska jännitin koko ajan. Kun Jiri oli mukana, olin paljon rennompi. Hänen rauhallisuutensa tarttuu. Onnistumisen tunteita tuli paljon, mutta ei riittävästi.

KUN MUISTAA, ETTÄ HEVONEN EI TEE VIRHEITÄ, SINÄ TEET JA ETTÄ HEVONEN EI OLE KOSKAAN VÄÄRÄSSÄ, SINÄ OLET, elämä on paljon helpompaa!

Tähän väliin täytyy sanoa, että osteopaatti oli loppukeväästä löytänyt hevosen lantiosta vinoutta, joka käsiteltiin ja takapään heittämiset jäi siihen. Sekin helpotti tilannetta paljon hevoselle mutta ei minulle, vaikka ymmärsinkin yhden syyn ”ongelmakäytökselle” poistuneen. Pelko vain on tiukassa pään sisällä ja mitä ihmisen jatkuva pelko tekee hevoselle…

Puolentoista vuoden päästä aloin pikkuhiljaa rohkaistua tekemään asioita. Tiedostaen vian olevan minussa, asenteessani, ymmärtämättömyydessäni. Hevonen haluaa ihmiseltä turvaa ja luottamusta. Ihmisen tulisi olla hevoselle tuki ja turva, jonka lähellä on aina hyvä olla. Aivan kun pienen lapsen vanhempansa kanssa. Näillä ajatuksilla lähdin liikkeelle eikä paluuta ollut. Opettelin olemaan suorittamatta ja katsomaan peiliin kun asiat ei sujuneet. Se se vasta vaikeaa olikin!! Kontrollin tarve alkoi hälvenemään. Kaikkea ei voi kontrolloida ja se on oikeasti todella vapauttava asia.

Hevosen reaktio omaa muuttunutta minääni kohtaa oli niin silmiinpistävä, että taas pyyhittiin kyyneleitä. Eräänä päivänä kävellessäni tarhassa hevoseni lähti kävelemään muutaman metrin päässä vierelläni. Hän oli alkanut pitää minuun etäisyyttä koska pyysin hänet aina kauas itsestäni. Ihan sattumalta vain siinä käveltiin. Siihen mennessä olin jo rohkaistunut paljon, mutta takapään lähelle en halunnut vieläkään mennä ja olin edelleen ylihermostunut, esim jos jotain äkkinäistä tapahtui, hyvä kun en pompannut metrin ilmaan. Ei kovin luotettava kaveri hevoselle… käveltiin siinä vierekkäin muutaman metrin etäisyydellä toisistamme, kun tajusin tärkeän asian. Joko pelkään hevostani sen loppuelämän, jään paitsi varmasti paljosta ja monista ihanista hetkistä, luon sille epäluotettavan kaverin kuvan, tai sitten alan nauttimaan näistä yhteisistä hetkistä. Jos jotain tapahtuu, eletään sen mukaan. Anna olla ja päästä irti. Pelkkä ajatuksen oivaltaminen sai kehoni rentoutumaan joka oli taas hevoselle selkeä merkki. Hevonen pysähtyi, kääntyi ja tuli minun luo. Rapsutin hevostani päästä ja se panoi päänsä syliini mikä on sille ominaista. Oltiin siinä jonkin aikaa ja tein lupauksen:

Olla hevoselleni reilu ja avoin. Pelottavassa tilanteessa saadaan pelätä, aidosti. Hevostani kohtaan en pelkoani pura. Hänelle oli opetettu kaikki maasta käsin väistämiset paremmin kun kenellekään meidän laumasta ja hän osasi kunnoittaa ihmisen tilaa. Perusasiat oli kunnossa. Hevonen ei kuole siihen, jos ihminen säikähtää vieressä. Tärkeintä on ettei pelko jää päälle. Mitä enemmän hevosen kanssa viettää aikaa, sen nopeammin luottamus ja yhteinen sävel syvenee ja ihmisen neuroottisuus hälvenee. Näin myös kävi.

Meidän harjoitukset alkoi siitä kun laitoin hevoselleni riimun päähän ja otin sen saman tien pois. Näin pienillä askeleillä lähdettiin liikkeelle.

Tässä pätkä alkuperäistä tekstiä:
”Ollaan alettu pitämään heppoja meidän pihalla yksitellen vapaana jonkin aikaa päivästä. Kun on nuorikkomme vuoro, puen riimun, talutan kentältä navetan eteen hoitopaikalle, harjaan, putsaan kaviot ja päästän vapaaksi. Kun on sen vuoro mennä takaisin, annan kiposta ripauksen kauraa ja talutan sen taikaisin.

Huomatkaa, että vielä kuukausi takaperin en olisi kuvitellutkaan taluttavani hevostani mihinkään. Monesti huomasin seisovani laitumen portilla riimu kädessä täristen kun tajusin että minunhan pitäisi saada hevoseni tuolta kentälle. Minun piti siis taluttaa hevonen laitumelta, aivan kauhistuttava ajatus taluttaa oma hevonen laitumelta kentälle! Sydän hakkasi koko matkan ja voin vain kuvitella mitä hevonen on miettinyt… Hallitsemattomana pelko tekee tepposia.

Hevosen hengailu meidän pihalla vapaana on ollut minulle parasta terapiaa ikinä! Pihalla ollessaan se seuraa minua joka paikkaan. Oleilemalla sen kanssa niityllä ja metsässä olen saanut itseäni siedätettyä sen lähellä oloon omaan tahtiini. Voin mennä esim terassille istumaan jos alkaa tuntua ahdistavalta, tai kävellä vain vähän kauemmas, tai puun taakse. Omassa tahdissa. Oli kuitenkin hauska huomata miten hevonen alkoi heti hakea minusta, hysteerisestä ihmisestä, turvaa. Joskus alkuun vähän pelotti kun se tuli lähelle kunnes tajusin, että se tosiaan hakee turvaa minusta. Yksin ollessaan se säpsyili jos se ei nähnyt ketään pihalla. Tällöin se juoksi saman tien kentän viereen toisten hevosten luo. Tajutessani että minun täytyy käyttäytyä kun aikuinen josta lapsi hakee turvaaa, auttoi se jälleen omaa pelkoani lievenemään. Kokosin itseni ja yritin olla sen arvoinen. Yhtään kertaa hevonen ei ole pinkaissut ohi heittäen takapäätään vapaana ollessaankaan. En voi sanoa, että se on kuin muuttunut hevonen, vaan voin todeta että minä olen muuttunut ihminen.

Mikä mahtavinta, voin halata hevostani ihan mistä kohtaa sen kehoa tahansa, rapsutella sitä hännästä, kulkea sen takapään kautta toiselle puolelle ja tehdä asioita mitä olen muiden hevostemme kanssa kaiken aikaa tehnyt ja vihdoin antaa hevosenkin olla oma itsensä ja rentoutua minun seurassa! Olen jopa ratsastanut sillä useaan otteeseen kentällä ilman satulaa!

Tänään hevonen tuli seisomaan selkäni taakse, pukkasi päällään ja laittoi pään käsivarteeni kiinni. Siinä sitten halailtiin pitkät tovit. Tällaisina hetkinä mietin miksi ihmeessä on käytävä niin syvällä ymmärrettävä jotain näin ihanaa ja yksinkertaista…

Jos tiivistäen voisin sanoa:

  • Kukaan ei voi opettaa sinulle olemaan pelkäämättä.
  • Myönnä pelkosi ja anna pelon tulla rehellisesti. Se on ikan okei. Jo se auttaa! Pelkoa ei tarvitse hävetä.
  • Hengitä syvään ja ota väliaika. Pelko on tarpeellinen tunne, mutta jos se ottaa vallan, silloin kannattaa seisahtua ja miettiä, miksi? Mikä tässä hetkessä pelottaa?
  • Kun pelottaa, kysy itseltäsi, mikä on pahinta mitä voi käydä ja työstä asiaa sitä kautta. Itselläni on paljon tekemistä vielä isojen pulleiden hämähäkkien kanssa…
  • Tee asiat omassa tahdissa, älä yritä hätiköidä, äläkä anna toisten ihmisten kiirehtiä puolestasi. Mihin meillä on kiire valmiissa maailmassa?
  • Muista, että pelko lisää agressiivista/äkkipikaista käytöstä! Ethän halua olla sellainen hevostasi kohtaan?
  • Älä koskaan tee asioita pelkokertoimen yläpuolella, vaan aina niin, että sinä olet rento ja hevonen on rento. Silloin kehosi saa positiivisia muistoja asioista ja pelko hälvenee pikkuhiljaa.
  • Mieti aina, minkälaisen eläimen kanssa olet tekemisissä ja sitä kautta missä on turvallisinta aloittaa ja miten edetä turvallisesti, myös hevosen pelkokertoimen alapuolella.
  • Tee asiat pienissä paloissa. Esimerkiksi itse aloitin kenttäjumpat vain pukemalla hevoselle riimun päähän ja ottamalla sen pois saman tien. Jes, se ei rynnännyt mihinkään!!! No ei tietenkään rynnännyt. Seuraavan kerran riimu päähän, ja pari askelta eteenpäin ja jos tuntui hyvältä, pysähdys, peruutus, takapään väistö ja etupään väistö. Muista hengittää ja pysyä rentona. Jos jännittää, pilko asiat vielä pienempiin osiin. Selkään menin uudestaan vain menemällä satulatta selkään, istuin hetken ja tulin alas. Seuraavaksi askel tai kaksi, pysähdys ja alas.
  • Kun oma itseluottamuksesi kasvaa, huomaat saman tien eron hevosessasi. Turhaan ei sanota, että hevoset on meidän peilejä. En minäkään haluaisi olla ihmisen lähellä joka on pelokas ja stressaantunut jos vaihtoehtona on rauhallinen ja turvallinen oma lauma.
  • NAUTI JOKAISESTA HETKESTÄ YHDESSÄ JA PITÄKÄÄ HAUSKAA!!!
  • Nauraminen on niin tervettä, myös hevosten kanssa!
  • Lopeta kulmat kurtussa suorittaminen ja tehkää yhdessä elämästänne mukavaa. Ihan sama mitä ulkomaailma sanoo, tai on mieltä tyylistänne tai tavastanne tai siitä minkä ikäinen hevosesi on tai minkä värinen tai merkkinen jokin varuste on.
  • Puhu asiasta muiden kanssa. Saatat yllättyä kuinka moni muukin pelkää hevostaan. Ja kun saat vertaistukea, voitte joku päivä nauraa yhdessä kaikelle pöljälle mitä sitä on tullut tehtyä pelon vallassa! Mutta siinä tilanteessa, kun pelko on päällä, se ei todella ole pöljää, vaan totisinta totta.
  • Tee hevosesi kanssa muutakin kun ratsastus tai maastajumppaa: hiero sitä, harjaa, silittele, opettele palkitsemaan hevosta pienistä asioista, opettele käyttämään mahdollisimman pientä painetta, ihan kaikessa. Muista, että jo pelkkä katse on paine hevoselle.
  • TEE ARKEEN RUTIINEJA ja lisää niitä pikkuhiljaa! Alkuun se voi olla vain riimu päähän ja riimu pois, rapsutusta, harjausta, kavioiden puhdistusta jne.
  • VIETÄ PALJON AIKAA HEVOSESI KANSSA HEVOSEN KOTONA (tarhassa/pihatossa), YHDESSÄ! Jos koko ajan turvaudut ulkopuoliseen apuun, et koskaan tutustu hevoseesi. Vain viettämällä sen kanssa aikaa ja tekemällä pieniä arkisia asioita pääsette eteenpäin.
  • Joskus on hyvä aloittaa ihan nollasta ja uusin keinoin. Unohtaa kaikki vanha ja opittu ja opetella uusia tapoja. Se on virkistävää!
  • Opeta hevosellesi hyvät käytöstavat. Meillä heppojen täytyy osata seisoa paikoillaan kun harjataan, putsataan kaviot ja vuollaan. Vapaana, riimussa tai sidottuna. Niiden tulee osata kävellä talutettuna sivulla nykimättä ja sinkoilematta sinne tänne. Ne saa tulla hankaamaan päätä meihin, niitä saa rapsuttaa ihan mistä tahansa. Tässä vain muutama esimerkki.
  • Johdonmukaisuutta, tee asiat aina samalla tavalla. Vain sinä määrität, mitä haluat hevosesi tekevän ja vain sinä pystyt opettamaan sen hevosellesi. Ystävällisesti ja johdonmukaisesti. Vain näin keskinäinen luottamuksenne paranee. Jos ulkopuolinen tekee näitä asioita, et luo hevoseesi mitään suhdetta. Jos juokset kurssilta toiselle ja hevosesi odottelee kotona, et luo hevoseesi mitään suhdetta. SINUN ON OTETTAVA SE ENSIMMÄINEN ASKEL!
  • ÄLÄ PELKÄÄ TEHDÄ VIRHEITÄ! Hepat ei siitä mene rikki kun vain muistat olla ystävällinen ja johdonmukainen ja huomaat tekeväsi virheitä.

On ihan mahtavaa kun ei tarvitse koko ajan pelätä ja pingottaa ja odottaa, että joku muu tekisi asiat puolestani, vaan voin ihan itse tehdä hevoseni kanssa ihan juuri niitä asioita mitä ikinä huvittaa!

Ihan sama mitä kuka sanoo miten pitäisi tehdä, me tehdään omalla tavallamme.

Tämä kokemus on tuonut positiivisia asioita myös suhteisiini muita hevosiamme kohtaan. Vaikka pelkoa ei ole niitä kohtaan ollut, ehkä kuitenkin jollain tasolla tietynlaista kontrollin tarvetta kuitenkin näin jälkikäteen ajateltuna, mutta luottamus meidän kaikkien välillä on nykyään ihan toisenlaisella tasolla. Varsinkin tuo iki-ihana vanha suokkimme; luotan siihen kun peruskallioon ja sen se on ansainnut. Tiedän, että myös nuoren hevosen kanssa pääsemme siihen pisteeseen, pikkuhiljaa toisiamme tukien. Kun muistan, että ne on hevosia ja annan niiden olla hevosia, elämä niiden kanssa on niin mukavaa.

Miten paljon sitä saakin lisää energiaa, kun pelko väistyy elämästä!

Kaikilla hevosilla on oma tarkoituksensa, meidän nuori ruuna on saanut minussa aikaan sen, että olen kiinnostunut entistä enemmän hevosten kouluttamisesta, miten hevonen oppii ja haluan itse oppia lisää. Uusi mielenkiintoinen maailma!

Tämän sivun kirjoittamisen jälkeen olen saanut valtavan määrän kiitosviestejä pelokkailta ihmisiltä ja minulle on kerottu kuinka esimerkiksi kouluttajille on kommentoitu positiivisesti tätä kirjoitusta. Ihmiset ovat alkaneet tunnustaa hevospelkonsa. Mahtavaa! Siitä hyötyy ihminen itse mutta kaikista eniten hänen hevosensa.”

Muokatessani tätä kirjoitusta tänään, keväällä 2018, suuri suru valtaa mielen. Kirjoituksen hevoset laukkaavat vihreillä laitumilla eri syistä. Ne opetti meille niin valtavasti. Niiden oppien avulla pystymme antamaan paljon enemmän nykyisille laumamme jäsenille. Itse asiassa on aika hauskaa, kuinka samanlaisia hevosia meillä on jälleen laumassa. Nyt nautimme heidän kanssaan elämisestä, olemisesta. Emme suorita, vaan teemme asioita yhdessä tunteella, tässä hetkessä, niitä asioita mitkä kulloinkin tuntuu hyvältä meistä kaikista.

Jokainen hevonen opettaa omalla tavallaan ja paras opettaja on hevonen itse. Toivon että kaikilla hevosihmisillä olisi aika ja kärsivällisyys kuunnella mitä kullakin hevosella on opetettavana. Hevosen vuoksi.