Luonnonlaidun





Kirjoitan tätä tekstiä elokuun puolessa välissä poutaisena päivänä. Istun klaffituolissa eläinten laitumella ja seuraan samalla, miten lauma kulkee verkkaisesti heinäverkolta toiselle, juomaan ratsastuskentälle ja taas palaavat heinäverkolle. 

Heinää saavat lisäksi nyt kun kuivan kesän jälkeen laidun alkaa olemaan tosi niukka. 

Kirjoitukselleni ei ole mitään tieteellistä pohjaa, en ainakaan ole tietoinen asiasta vaikka näin olisikin. Kirjoitan vain ja ainoastaan omasta ja asiakkaittemme kokemuksesta vuosien varrella pitää hevosia luonnonlaitumilla.



Meillä on laitumella vanhaa metsää, jyrkkiä rinteitä, tasamaata ja rämeikköä.





Hepat ovat yksi toisensa jälkeen hyvin kiinnostuneita metsän reunassa istuvasta emännästä.

Vallu tulossa katsomaan puuhiani hyvin ihmeissään.



Pim tuli kirjoittaman oman versionsa aiheesta. Siitä ei valitettavasti saanut mitään selvää, joten ei pysty julkaisemaan.


Vallun vuoro tulla kirjoittamaan.


Kun heinät on syöty verkoista, välillä käyty juomassa, hevoset puuhastelevat ympäriinsä syöden ruohoa, puiden lehtiä, kaivaen hienoja hiusjuuria maasta, rapsuttaen itseään milloin mihinkin, jonka jälkeen ne vetäytyvät päivänokosille pihaton suojaan. Ne viettävät todella aktiivista elämää kun niille antaa siihen mahdollisuuden. 


Dante tulossa ratsastuskentältä juomasta. Se näkyy kuvan oikeassa yläosassa kentän kujan lankkuaitojen takana.


Dante tulossa laitumen portista laitumelle.


Vihdoin Dante pääsi Simon luo. Hevosten täytyy kiertää maavalli päästäkseen takaisin rinnettä ylös heinäverkolle.


Viime vuosina vallalle noussut teholaidunnus, mahdollisimman paljon ruokaa mahdollisimman pieneltä alueelta, on saanut paljon vahinkoa aikaiseksi. Hevoset eivät yksikertaisesti kestä vahvaa tehtyä laidunta. Monet perustelevat teholaitumen käyttöä sillä että siinä kasvit kemiallista lannoitetta saadessaan eivät ole stressitilassa ja näin ollen ruohossa ei ole liikaa sokeria. Ongelma on kuitenkin siinä että hevosilla on ruokaa ihan joka paikassa. Ei tarvitse jalkaansa nostaa kun voi syödä vatsansa täyteen. Näin ollen ne saavat sokeriakin liikaa, verrattuna lajitovereihinsa, jotka laiduntavat monilajisella luonnonlaitumella ja joutuvat liikkumaan jatkuvasti saadakseen ravintoa. Vaarana teholaitumilla on myös se kasvukauden alku ja loppu, jolloin tällaiseen laitumeen kertyykin sokeria valtavat määrät. Kun laidun lähtee kasvuun on sokeria kasvissa paljon. Kun laidun lopettaa kasvun, sokeri kertyy kasviin. Teholaitumella laiduntavat hevoset ovat ylilihavia nesteen täyttämiä tynnyreitä kesän lopussa. Ne puuskuttavat ja hikoilevat ja niiden on paha olla. Ihmisiä se naurattaa, meitä se lähinnä itketää. Ja pahimmassa tapauksessa ne sairastuu metaboliseen oireyhtymään jonka yhtenä oireena on kaviokuume, mikä on alkanut levitä hevosilla viime vuosina kulovalkean tavoin. Hevoset sairastaa samoja elintasosairauksia kun me ihmisetkin vain sen takia että ne elävät lajityypillisesti niille täysin vierasta elämää. Ihan niinkun ihminenkin. 

Mutta kun tehokkuus mittaa kaiken tässä maailmassa. Toki osansa tekee myös se sisäruokintakaudella hevosille syötetty korkeaenerginen ruoka ja liian vähäinen hyötyliikunta. Harva hevonen tarvitsee heinän lisäksi mitään muuta kun kivennäisen. Jokainen hevonen tarvitsee myös hyötyliikuntaa kesät talvet.

Syksy ja kevät on valitettavasti kaviokuumeen aikaa. Meillä on kevät ja kesä kiireisintä aikaa sähköpostissa juuri kaviokuumekonsultointien takia. Surullista. Kun laidunkausi lähestyy, omistajat syöttävät hevosiaan päivittäin tien pientareilla ja pihoilla, että hevoset tottuisivat vihreään ruohoon. Se aika mikä totutukseen menee on naurettavan vähäinen kun ajattelee miten hevonen, joka elää kesät talvet luonnonlaitumella, tottuu ruohoon = vähän kerrallaan runsaan liikkeen kera 24/7.

Kun hevonen on teholaitumella, meidän pitää vahtia ilmansuuntia, pilvien liikkeitä, auringonpaistetta, yötä ja päivää, niiden lämpötiloja, koska sen hevosen uskaltaa päästää sinne laitumelle. Meidän tulisi olla kemian maistereita tietääksemme miten ne sokerit varastoituu ja osataksemme kaikki luonnon lainalaisuudet. Stressaavaa ja vaikeaa... 

Kun lopetetaan kontrollointi ja tehokkuuden maksimointi ja palautetaan laitumet luonnontilaisiksi tätä huolta ei ole ja moni kaviokuumeesta sekä metabolisesta oireyhtymästä kärsivä hevonen voi jopa laiduntaa luonnonlaitumilla. Luonnonmukaisesti hoidettu laidun on lajikirjoltaan monipuolinen, syötävää on vähemmän, liikettä hevoselle enemmän, koska se joutuu etsimään oikeita kasveja. Kun märehtijjät hoitavat laidunta hevosten kanssa, lajikirjo monipuolistuu ja laitumen lannoituskin käy siinä ohessa. Laitumesta tulee paljon terveellisempi molemmille eläinlajeille. Vaikka meidänkin hevoset ovat lihavia jossain vaiheessa kesää, se on hetkellistä ja täysin erilaista lihomista mitä teholaitumilla laiduntavien hevosten neste/rasvakertymät. Esimerkiksi meidän poneilla ei ole rasvakertymää missään, vain valtavat vatsat, jotka sitten talvella pienenee vähäsokerisen vapaan heinän ja runsaan hyötyliikunnan kera. Hevoset lihovat pikkasen alkukesästä, mutta juhannuksen jälkeen alkaa ympärysmitta pienenemään. 


Poks ja Pim, pienet pallomahat joista irtoaa kaikki upeat liikkeet ja vauhtia löytyy!




Dante ja Simo tulossa laitumelta päikkäreille pihattoon.



Jo pelkkä pieni epäpuhtaus hevosen liikkeissä kesällä silloin tällöin kielii laitumen liiasta sokerista. Kengättömällä hevosella tämän huomaa selkeämmin kun kengällisellä. Tässäkin yksi tärkeä asia mikä puoltaa luonnonmukaista kavionhoitoa. Pääset käsiksi ongelmiin nopeammin. Monella hevosella kaviot leviää kun "jokiseneväät" ja ihmetellään miten ne saisi pidettyä mallissaan. Ottamalla liiat sokerit pois ja säännöllisellä kavionhoidolla. Hyvin yksinkertaista.

No, mutta miten se sokeri siihen vaikuttaa? Sokeri ylläpitää tulehdusta kehossa ja myös kavion lamellikerroksessa. Toiset on herkempiä sokerille kun toiset, mutta esimerkiksi kylmäveristen ja ponien kanssa ei kannata ottaa riskiä. Metsäiset luonnonlaitumet on niille parhaita tarvittaessa lisäheinällä varustettuna. 



Hepat menossa pihattoon päiväunille. Ensin Vallu...


Sitten Dante ja Simo..




Sitten Pim.. lampaat oli nokoset jo ottaneet..


Ja lopuksi Poks. Pässit päätti lähteä laitumelle maisemanhoitopuuhiin.


Luonnonlaitumella ympäri vuoden asuessaan hevoset saavat talvellakin puuhastella. Ne kaivaa kavioillaan lumen alta syötävää ja napsivat talventörröttäjiä sekä nakertavat puiden kaarnaa. Keväällä kun lumet sulaa hevosilla on puuhaa lumen alta paljastuvan kasvuston kanssa jota on niin niukasti, että liiasta sokerista ei tule ongelmaa. Laitumen kasvaessa hevonen tottuu uuteen ruokaan luontaisesti. 

Kun hevoset ja lampaat laiduntavat alueita syntyy niin kutsuttuja perinnemaisemia. Alueet on niin paljon kauniimpia kun ihmisen muokkaamat. Rämettyneet metsät ilmavoituvat, kun aluskasvillisuus pysyy kurissa, peltojen kasvusto monipuolistuu ja syntyy pensasrykelmiä ja puut pääsevät kasvamaan. 

Kun laitumella kasvaa myös puita ja pensaita, ne antavat hyvää varjoa matalammille kasveille ja syntyy niin kutsuttua mikroilmastoa. Vieressä on paahdetta kun varjossa on mukavan viileää ja kosteus säilyy kasveilla varjossa paremmin. Tätä kutsutaan puutarhan hoidossa myös permakulttuuriksi. Mennään enemmän luonnon ehdoilla ja autetaan kasveja selviämään itse. Puista ja pensaista on hevosille iloa myös talvella, niitä ja talventörröttäjiä on kiva järsiä, mitkä ei kesällä maistu. Paju on hyvä puu laitumelle, siitä on iloa hevosille koska se lisääntyy mitä enemmän sitä katkoo. Se on myös mahtava rapsutuspuu ja kasvaa missä vain!


Jotkut pelkäävät jäistä ruohoa. Kun hevonen on hoidetulla luonnonlaitumella, keväällä ja syksyllä kasvusto on niin lyhyttä, syödyn ruohon määrä on niin vähäistä, että ongelmaa ei ole. Rikkaruohopellot eivät ole luonnonlaitumia.  

Joskus mietin, miten hevonen onkaan selvinnyt miljoonia vuosia ennen ihmisen kontrollointia... 


Dante ja Vallu laiduntamassa joulukuussa 2012 huurteisella luonnonlaitumella


Hevosen lajityypilliseen käytökseen kuuluu hamuta maasta ruokaa emmekä me voi sitä poistaa sen käytöksestä muuten kun pakottamalla hevonen käyttämään naamaria, ettei hevonen voi toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistään. Tämä estää hamuamisen sekä hevosten sosiaaliseen elämään kuuluvan toisen hevosen hoitamisen. Kun hevonen saa elää vuoden ympäri luonnonlaitumella, sillä on aina jotain nyperrettävää maasta. Ja kun keväällä lumi alkaa sulamaan ja ruoho pilkistää esiin, hevosella on heti puuhaa, syödä niitä sille itselleen hyviä kasveja sieltä täältä. 

Teholannoitetulla pellolla hevosta ei kannata pitää ympäri vuoden koska syötävää on liikaa ja sokereita vaaralliset määrät. Teholannoitetulla laitumella kesät elävät hevoset siirretään talveksi hiekkatarhaan missä ei ole mitään tekemistä. Kuulostaako fiksulta? Luuleeko ihminen, että se voi noin vain katkaista hevoselle lajityypillisen käyttäytymisen, laiduntamisen, vain sen takia että tulee talvi? 

Syömistä hidastavat heinäverkot on hyvä apu näihin ongelmiin. Vapaa heinä verkoista auttaa hevosia pitämään mentaalisen hyvinvoinnin tuollaisissa oloissa paljon parempana.

Meidän hevoset etsivät joka kevät jonkun tietyn koivun, minkä juuresta ne nuolevat maata. Tämä tapahtuu siihen aikaan keväästä kun koivussa alkaa mahla virrata. Joskus aikoinaan otin siitä murheita että maa kertyy niiden suolistoon, mutta enää en ole ollut siitä huolissani koska sen hoitoon on apukeinoja. Meidän pitäisi kaataa kaikki koivut tarha-alueelta ja kaivaa niiden kannot ylös saadaksemme tuon käytöksen loppumaan mutta se ei tule kysymykseen. 


No sitten se ongelma kun ei ole kun sitä tasamaapeltoa käytettävänä ja se on jo viljelty ja lannoitettu. Miten siis toimia?

  • Pellolle kannattaa istuttaa puita, rajata alueita aluksi niin että hevoset eivät pääse tuhoamaan pieniä taimenalkuja. Paju on tosin siitäkin hyvä kasvi, että se kasvaa mitä enemmän sitä katkoo ja syö. Meillä on runsas pajumetsä toisella laidunlohkolla ja toisellekin hyvää vauhtia kasvamassa.  
  • Ottaa hevosten kaveriksi lampaita, jotka syövät kasveja jotka hevosilta jää syömättä ja päinvastoin. Lampaat sopivat hyvin hevosten kaveriksi ja lisäävät laumahenkeä, vaikka eri lajia ovatkin.
  • Sen verran kannattaa sijoittaa, että pyytää kaivinkoneen mylläämään pellolle päiväksi, tekemään kumpuja ja notkoja ja paikkoja mihin vesi pystyy kerääntymään sateella. Mitä sitten vaikka kasvusto häviää hetkeksi, sieltä se tulee entistä innokkaammin kun on hetken aikaa kulunut. Itse mieluummin "kujitan" tarhaa luontaisesti kumpareilla, puilla, kivikasoilla jne kun kujittamalla sähköaidalla. Se on sitä aitoa tarhaparatiisia =)

Hevoset syövät yllättävän monikirjoista lajivalikoimaa. Eräänä päivänä näin jyllantilaisemme syövän siemeniä täynnä notkuvia nokkosenpäitä. Aikaisemmin olen stressannut itseäni sillä että nokkoset pitää niittää pois, kun valtaavat kohta koko alan. Lampaat syövät niitä oikein mielellään ja näköjään hevosetkin tarpeeseensa.

Mitä pidempään olemme antaneet hevostemme elää lajityypillisesti, sen useammin voi huokaista helpotuksesta ja sen terveempiä ne ovat.

Kun muutimme tänne nykyiseen kotiimme, täällä kasvoi koivua kahden metrin välein, eikä maastosta edes saanut selvää, minkä muotoinen se on. Otimme yhteyttä puufirmaan, joka tietysti tehokkaalla tavalla oli heti hakkaamassa kaikki pois. Onneksi jo siinä vaiheessa meillä oli intuitio siitä, että säästetään ainakin osa puista. Edelleen kuitenkin oli tarkoitus, että kantoja kaivetaan pois maasta ja käännetään, kylvetään ja lannoitetaan hevoslaidun. Jiri jo vuokrasi vekottimen millä nosteli kantoja ylös kun aika sinä syksynä onneksi loppui kesken ja kannot jäi laitumelle niiden nostosta syntyneiden kolojen viereen, osan kannoista hän kokosi maavalliksi laitumen yläpäähän.

Seuraavan talven aikana opittiin lisää ja ymmärrettiin, että eihän meidän kannata kylvää laitumelle mitään, koska siellä on varmasti valtava siemenpankki odottamassa mahdollisuuksia kasvaa. Annetaan laitumelle aikaa. Laitumelle ilmestyi todella paljon ihan kaikkea. Sinne ilmestyi paljon leinikkiä toisena vuonna kun hevoset oli yhden kesän laiduntaneet. Nokkonen alkoi kasvaa kantokasoissa voimakkaasti. 

Leinikki alkoi olemaan ongelma. Mietin koko ajan että pitäisi niittää, pitäisi niittää….

Hevoset olivat laiduntaneet alueita 3 vuotta kun jaettiin niiden laidun kahtia että toinen lohko saisi levätä. Meille tuli lampaita ja neljäntenä vuonna lampaat alkoivat laiduntaa tätä toista lohkoa. Sieltä hävisi ensimmäisenä leinikit. Moni sanoi että lampaiden ei missään nimessä saa antaa syödä leinikkiä, se on myrkyllinen kasvi. Ja että lampaat syö leinikkiä vain jos niillä ei ole mitään muuta syötävää. Tähän en voi muuta kun ihmetellä sitä, miten vähän ihmiset eläimistään tietää ja niitä tuntee ja niiden kykyyn pärjätä luottaa... 





Aukusti etualalla, takana Lakkipää, Harmas ja Aapeli




Vallu syömässä koivunoksia lampaiden kanssa


Ponit rakastaa lampaita. Pim on usein laiduntamassa niiden jengissä


Lampaiden laiduntama lohko näyttää herkullisen runsaalta monine heinäkasveineen. Hevostenkin puolelta leinikit hävisi alta aika yksikön. Lampailla oli syötävää ja valinnanvaraa vaikka muille jakaa, silti ne valitsivat ensin ne kamalat ja myrkylliset leinikit. 

Puufirman käynnin jälkeensä jättämät puiden "jätteet" ollaan jätetty laitumille lahoamaan ja rikastuttamaan näin eliöstöä ja tarjoamaan hyönteishotelleja kantojen kanssa. Kaikki luontainen lannoite on tervetullutta. Tulevaisuudessa niistä ylöskaivetuista kannoista voisi rakentaa vielä lisää maavalleja ja kumpuja joita hevoset joutuvat kiertämään kulkiessaan alueelta toiselle. 

Suunnittelutyö jatkuu....