Share |

TERVETULOA VAINIKAN AITAN SIVUILLE JA

KENGÄTTÖMIEN HEVOSTEN MAAILMAAN!

Tule mukaan keskusteluun ja jakamaan kuviasi Facebookissa!

"Study Nature, love Nature, stay close to Nature. It will never fail you.

" Frank Loyd Wright

Kuvassa Poks-Ahti ja Pim-Ahti (makaamassa). Heillä on kahden viikon ikäero. Pojat ovat eläneet syntymästään asti yhdessä. Ne tulivat meille emiensä kanssa vuonna 2006 noin 4 kuisina, ja emät lähtivät pois seuraavana keväänä. Näin pikkuisille on suotu stressitön elämä alusta asti.

Sivujemme tarkoitus on jakaa tietoa käyttöhevosten kengättömyydestä ja hevosten luonnollisemmasta pitotavasta, joka sisältää elinympäristön ja ruokinnan huomioon ottamisen. Tarkoituksemme on myös auttaa hevosenomistajia ymmärtämään ja huomioimaan entistä tehokkaammin kavioiden kunnon merkityksen hevosen kokonaisvaltaisen terveyden mittarina. Kengätön kavio "juoruaa" ongelmista hyvin nopeasti! Tähdennämme työssämme kavion kokonaisvailtaista hoitoa. Pelkkä mekaaninen vuolu ei riitä.

Sivujemme julkaisun jälkeen 2004, olemme saaneet tuhansia kiitoskirjeitä ihmisiltä. Suurin osa kirjeistä kertoo, kuinka helpottuneita ihmiset ovat tiedosta, että on toisenlainenkin tapa pitää hevosia, monet jo toteuttaneet tätä tapaa, ja toiset kaivanneet rohkaisua siihen.

Nykyään jo lehdissäkin kirjoitetaan luonnonmukaisemmasta hoidosta ja Suomeen on noussut muutama "aktiivitallikin" automaattisine ruokintalaitteineen yms. Tällaisten perustamisessa tulee aina ottaa huomioon kaiken muun lisäksi se, että nämä ruokinta-automaatit sijoitetaan niin, että ne todella aktivoivat hevosia liikkelle. Näkee paikkoja, joissa hevoset vain jonottavat automaateille, ja se ei ole tarkoitus. Tanskassa kollegallamme on loistavin aktiivipihatto, minkä olen koskaan nähnyt. Hevoset todella joutuvat kulkemaan matkoja päästäkseen esimerkiksi rehuautomaatilta heinä-automaatille ja vesipisteelle. Ja tila on vain parin hehtaarin kokoinen. Näistä asioista enemmän Elinympäristö-sivuilla.

Kuvassa Dante ja Gast leikkimässä turvallisesti kengättä.

Usein törmäämme ihmettelyihin siitä, että voiko käyttöhevosia oikeasti pitää ilman rautakenkää? Kyllä voi! Emme suinkaan ole ainoita, jotka näin tekee, emmekä ole keksineet mitään uutta muotivillitystä. Kengättömyyttä on harrastettu aikojen alusta lähtien, me olemme pitäneet hevosemme kengättä vuodesta 2003. Tarvittaessa puemme hevosille bootsit jalkaan liikutuksessa. Bootseja on valmistettu USA:ssa jo vuodesta -70 (Easycare), ja nykypäivänä jokaiselle hevoselle löytyy oikean malliset ja toimivat bootsit. Olemme kahden suuren bootsivalmistajan maahantuoja. Näin pystymme palvelemaan asiakkaitamme entistä paremmin.

Kengittäjien kokemuksia bootsien käytöstä.

Vuolemme omat hevosemme ja asiakaspiirimme kasvaessa olemme alkaneet järjestämään kursseja kavionvuolusta kiinnostuneille. Pidämme päivän kavionhuoltopäiviä, joissa opetamme perusteellisesti anatomian ja kerromme, miksi vuollaan mistä vuollaan.

Lue myös kokemuksia kengättömyydestä!

Suomenhevosemme Simo (Pikku-Sissi) s. 1995

Piensuomenhevosen ja haflingerin risteytys Dante Dandelion s. 2007

Hevosenomistajat, jotka poistavat hevosiltaan rautakengät, alkavat automaattisesti kiinnittämään huomiota kavioihin ja hevosen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin:

elinoloihin = tarhojen pohjat, elintapa (pihatto, tallioloissa minimissään kokopäivätarhaus, lauma),
ruokintaan = (esim kavioiden heikon laadun vuoksi) analysoitu heinä ja sen pohjalta tehdyt ruokintalaskelmat, rehujen tarjontatapa, luontaiset kivennäiset
monipuolinen liikunta mahdollisimman vaihtelevapohjaisilla alustoilla (luonnollinen liikunta tarhassa sekä ihmisen tarjoama), sekä
säännöllinen ja asianmukainen kavionhoito, lihas- ja hammashuolto

Nämä kaikki yhdessä huolehtivat siitä, että hevonen pysyy suorituskykyisempänä ja terveempänä, sekä fyysisesti että psyykkisesti.

Amerikanminihevosen ja minishetlanninponin risteytys Poks-Ahti s. 2006

Amerikanminihevosen ja minishetlanninponin risteytys Pim-Ahti s.2006.

Oma esittelymme löytyy täältä.

Käymme vuolemassa hevosia ympäri Etelä-Suomea ja teemme bootsien sovituksia samalla haluttaessa. Kauemmaskin lähdemme jos tarve vaatii. Kysy lisää ja katso myös Palvelut-sivulta muita palveluitamme. Osalta jälleenmyyjistämme voit myös kysyä omalla alueellasi bootsisovitusta, tuotteitamme ja vuolua.

Kuvia ja kertomuksia -sivulle jokainen saa lähettää oman tarinansa kuvien kera. Olemme saaneet paljon positiivista palautetta tästä sivusta. Laita postia tulemaan Satulle.

Verkkokauppamme on avattu 8.2.2008! Keskitymme vain tuotteisiin, joita itse käytämme, joista on hevosellesi ja sinulle itsellesi konkreettista hyötyä ja jotka auttavat edistämään hevosen luonnollista elämää ja terveyttä. Haluamme, että meillä on omakohtaista kokemusta kaikista tuotteistamme, tämän takia verkkokauppamme valikoima pysyy aika suppeana.

Olemme Cavallo Horse & Riderin ja DG-tuotteiden virallinen maahantuoja sekä Easycare Inc.valtuutettu jälleenmyyjä. Pioneer Herbalin tuotteille olemme myös virallinen maahantuoja. Tämän lisäksi olemme ottaneet kyseisen yrityksen todella suositut öljyt omaan valmistukseen kesäkuussa 2011. Shampoon valmistus siirtyy meille myöhemmin. Vain meidän kautta tai virallisten jälleenmyyjiemme kautta ostetuilla tuotteillamme on tuotekohtainen takuu.

Asiakkaidemme pyynnöstä: Tapahtumakalenterista löydät oman alueesi vuoluaikatauluja. Seuraa tilannetta!

Omat hevosemme, Simo, Dante, Vivaldi (Vallu), Pim ja Poks vilahtelvat sivuillamme siellä täällä.

Mukavia hetkiä sivuillamme,

Satu ja Jiri!

"Kaikki totuus etenee kolmen vaiheen kautta.

Ensiksi se tehdään naurunalaiseksi. Toiseksi

sitä vastustetaan raivokkaasti. Kolmanneksi

se hyväksytään itsestään selvänä."

-Arthur Schopenhauer -

Emme anna kuvia virtuaalitallien käyttöön!

Kuvat Minna Tallberg ja Satu Vainikka

Afrikan matka

Maanantai 20.5.2013 klo 22:56 - Jaana Päiväranta

Olin lähdössä talvilomalla kyläilemään ystäväni Miian luokse Etelä-Afrikkaan. Lomasuunnitelmissa oli nauttia ystävän seurasta viettäen aikaa Miian emännöimällä tilalla meikäläisittäin eksoottisia eläimiä (sarvikuonoja, kirahveja, seeproja, antilooppeja jne) seurailemalla. Ohjelmassa oli tietenkin myös hevostelua, sillä tilalla on kolme kengätöntä hevosta, tehdä ratsastusretkiä ja samalla hoitaa kaviot kuntoon ja opettaa hieman Miialle raspin ja puukkojen käyttöä. Perinteiseen etelä-afrikkalaiseen tyyliin kun hevosia ei kengitetä mutta kavioita ei myöskään erityisemmin hoideta.

Lisäksi olin järjestänyt itselleni tilaisuuden käydä kurkkaamassa Laura ja Bob Seegersin kengättömiä matkaratsuja tositoimissa kolmipäiväisissä matkaratsastuskilpailuissa. Olen seurannut heidän tekemisiään ja saavutuksiaan jo useamman vuoden ja kerran aikaisemmin käydessäni Etelä-Afrikassa oli tarkoitus vierailla tilallaan Graaff-Reinetissa mutta silloin se jäi tekemättä.

Olin kirjoittanut Lauralle aikaisemmin ja kysynyt jos pääsisin huoltotiimin mukaan ja saisin samalla tilaisuuden ottaa kuvia sekä ratsukoista että varsinkin kavioista ja nähdä omin silmin miten etenevät afrikkalaisilla, hyvinkin kivisillä sorateillä. Laura toivotti minut tervetulleeksi ja sovin olevani torstaina kisapaikalla. Sitten juuri pari päivää ennen Suomesta lähtöäni sain Lauralta viestin: "Niin, onhan meillä näitä hevosia tässä että kiinnostaisiko kilpailla samalla kun tulet?" Voi veljet, kiinnostaako!? Voitte arvata että innostuin. Siltä istumalta laitoin viestiä SRL:n että minkälaisella lisenssillä voin kilpailla ja ylipäätään että voinko. Lupa tuli ja sain ilmoittaa Lauralle että kyllä kiitos, kilpailen mielelläni.

Olin ollut viikon Afrikassa kun vihdoin koitti torstai-aamu ja hypättiin Miian kanssa autoon ja n. 400km ajomatka kohti kilpailukeskusta, Lormar Arabians Farmia, alkoi. Upea farmi löytyi helposti ja kisakansliasta sain apua Lauran ja Bobin leiripaikan löytämiseen. Seegersit molemmat olivat lepäämässä kun olivat jo sen päivän kisasuorituksensa tehneet, 81km oli taittunut alle neljän tunnin eli reilusti yli 20km/h keskinopeudella. Esittäydyttiin puolin ja toisin, sitten kävin kansliassa kuittaamassa itseni kilpailijaksi, punnittavana ja sen jälkeen pääsin tutustumaan seuraavan päivän kisaratsuuni. Seegersien kaikki 6 mukana olevaa kisahevosta olivat vierekkäisissä tarhoissa kisa-alueella, ruunat ja tammat samassa ja ori omassaan. Hevoset yöpyivät tarhoissa ja viettivät myös kilpailun aikaiset tauot siellä, karsinapaikkoja eivät edes kaipaa kun asuvat muutenkin elämänsä ulkona isoilla laitumilla. Minulle kaavailtu hevonen oli pienehkö, kevyt ja kuivakka kimo angloarabitamma (75% arabia) PSV Isis. Kävimme iltapuhteiksi tekemässä hevosilla pikaisen n. 40min tutustumislenkin kisareittiä pitkin Lauran, Bobin ja Sonian kanssa. Sonia oli myös ns. guest rider eli oli kisaamassa seuraavana päivänä lainahevosella lyhimmän, eli 40km luokan. Aurinko laski sopivasti värjäten maiseman oranssinpunaiseksi kun laukkasimme tietä pitkin paljasjalkaisilla hevosilla ja tuo hetki jäi kyllä upeana mieleen! Afrikka, sen lämpö, värit ja tuoksut sekä alla innokkaasti etenevä hyväkuntoinen ja voimaa uhkuva graniittikavioinen hevonen: täydellistä!

Kisakeskuksessa oli perjantaina illalla vielä reittiselostus, yleistä tiedotusta ja järjestäjän tarjoama illallinen. Samalla pääsimme tutustumaan muihin ystävällisiin etelä-afrikkalaisiin matkaratsastajiin, jotka kaikki olivat kiinnostuneita jututtamaan eksoottisia suomalaisia. Illallista odotellessa saimme nauttia Lormar Arabian Farmin myytävien hevosten esittelystä, hevoset päästettiin juoksemaan vuorotellen vapaana isolle kentälle ja kyllä ne juoksivatkin. Olisin voinut useamman upean arabin poimia mukaani! Sykähdyttävä esitys oli myös n. 8-vuotiaan pikkutytön ratsastus kentällä kimolla tammalla ilman suitsia, tyttö laukkaili suvereenisti ympäri ja ympäri, teki ympyröitä ja vaihtoi suuntaa pelkkä naru kaulalla hevosen ollessa koko ajan rento ja kuuliainen. Saimme seuraavana päivänä huomata että tyttö starttasi 40km luokassa samalla hevosella. Afrikassa on siis sallittua kisata vähän nuorempana kuin Suomessa, lyhyessä luokassa oli paljon lapsia jotka olivat selvästi alle 10-vuotiaita.

Kuvassa paikallisia seeproja, ei matkaratsuja!

Seuraava aamu valkeni viileänä puoli kuuden maissa kun kömmimme Miian kanssa ulos teltasta ja lämpimistä makuupusseista. Kuulimme myöhemmin että lämpötila oli ollut aamuyöllä n. 2 astetta, ei ihme että nenä oli kylmänä herätessä! Kävin hakemassa kuumaa juotavaa ja söin vähän hedelmiä mutta muuten ei ruoka pahemmin maistunut, pienesti oli kuitenkin perhosia vatsassa. Kävin katsomassa 120km startin joka oli kuudelta, 8 ratsukkoa lähti reippaalla ravilla taittamaan päivän pisintä matkaa. Me aloimme laitella hevosia valmiiksi vartin yli kuusi, seitsemältä oli startti. Lähtöviivan tuntumassa oli lämmittelyalue jossa Lauran kanssa ravailimme molempiin suuntiin lämmitellen sekä omat että hevosen lihakset 81km koitokseen. Muutama minuutti vaille seitsemän meitä oli siinä reilu 20 ratsukkoa pyörimässä ja muutama odotteli sivummalla. Samassa 81km lähdössä oli kolme ratsastajan painon mukaista luokkaa: lightweight, standardweight (jossa molemmat Lauran kanssa olimme) ja heavyweight. Monenlaista varustetta näkyi, sekä satuloissa, suitsissa että myös ratsastajalla. Yleisesti ottaen ja eurooppalaiseen tyyliin verrattuna oli varustus kuitenkin hyvin paljon yksinkertaisempaa ja esim. naruriimuja näkyi suitsien tilalla. Isis oli varustettu ainoastaan naruriimulla, Lauran hevosella PSV Mercurylla oli startissa kuolaimelliset suitset mutta ne vaihdettiin myöhemmin kuolaimettomiin jotta hevoset saivat syötyä ja juotua hyvin myös matkalla. Isiksen satula oli etelä-afrikkalainen matkasatula, todella mukava vaikkakin hyvin painava nahkainen paneelisatula.

Ja sitten, kello oli seitsemän ja lähtölupa annettu! Koko ryhmä siirtyi hallitusti lämmittelystä niityllä kulkevan polun kautta hiekkatielle jota lähdettiin etenemään reippaassa tempossa, ravilla sekä laukalla. Laura oli edellisenä iltana kertonut että 15-16km/h keskinopeus olisi sopiva joten sitä siis tavoittelimme. Isis teki matkaa kuin konkari ainakin, ja sellainen tamma oli. Sen ravi oli uskomaton niin pienelle hevoselle, oikea voimaravi! Takapää työnsi eteenpäin vauhdilla josta moni ravurikin olisi kateellinen. Laukka taas oli tasapainoinen, matalalla askeleella ja hyvin eteenpäin vievä. Laadukasta menoa! Isis ei halunnut kulkea kenenkään takana, eikä myöskään sietänyt ketään vieressään joten pientä säätöä piti koko ajan tehdä. Naruriimu toimi mainiosti, tamma oli todella herkkä ja reippaastakin laukasta hiljensi vauhtia kun vaan otin ohjat käteen. Mutta keskustelu muiden ratsastajien ja myös Lauran kanssa oli aika mahdotonta koska vierelle tai ohi ei kannattanut tulla. Hauska tamma siis, kysyinkin että onko se koskaan hävinnyt maalilaukkaa niin vastaus oli tietenkin ei. Ohi ei tulla, piste.

Ensimmäinen etappi oli 40km ja se sujui reippaasti, ainoat pysähdykset olivat juomapaikoilla. Etelä-Afrikassa ei huolleta reitillä niinkuin muualla maailmassa mikä oli oikeastaan aika mukavaa. Ei siis huoltoautojen rallia reitillä, ei kastelua eikä melassivettä. Reitin varrella oli karja-aitausten läpi ratsastaessa karjan juomapaikat ja niistä hevoset joivat ja jotkut ratsastajat myös tulivat satulasta alas kastelemaan hevosiaan mukana kannettavilla, kokoontaittuvilla astioilla. Matkaa tehtiin pääasiassa rauhallisessa laukassa, hankalissa paikoissa ravattiin ja uskomattoman hienosti hevoset asettelivat kavioitaan kaninkolojen rei'ittämällä niittypolullakin. Välillä tuntui etten uskalla edes katsoa tietä, Isis kyllä hoiti homman. Ratsastajan ainoa tehtävä tuntui olevan pysyä kyydissä ja silloin tällöin huomauttaa että hei, voidaan mennä vähän rauhallisemminkin. Vauhti kun helposti kiihtyi reippaaseen laukkaan ihan huomaamatta. Kilometri toisensa jälkeen taittui, välillä laidunpohjalla, hiekkatiellä ja myös erittäin kivisillä ja epätasaisilla poluilla. Reitillä näkyi muutama muukin kengätön ja myös sellaisia joilla oli vain etukaviot kengitetty. Laura selvitti asiaa että moni treenaa kengättömänä mutta kisoihin laittaa etukavioihin kengät, lähinnä varmistellakseen. Lisäksi parilla hevosella oli Easycaren bootsit.

Ensimmäiselle tauolle tultiin reilu 2h ratsastuksen jälkeen, riisuttiin satulat ja mitattiin sykettä. Mitään hienouksia niinkuin sykemittaria tai edes stetaria ei käytetty, kellosta vaan sekuntinäyttö esiin ja sormi sydämen kohdalle. Isis oli heti valmis tarkastukseen, sen syke laski sallittuun 64 lyöntiin minuutissa melkein saman tien. Laura varmisteli Mercuryn tilannetta, ruuna oli ollut kisoista tauolla eikä ihan vielä niin hyvässä kunnossa kuin Isis joten vasta 10min jälkeen käytiin leimaamassa itsemme ja vietiin hevoset eläinlääkärille tarkastettavaksi. Molemmat kirkkaasti läpi ja sitten tauolle. Laura kertoi että 80km kilpailuissa tauko on aina 45min joten sen verran meillä oli aikaa ruokkia ja juottaa itsemme sillä välin kun huoltajamme Albert vei hevoset tarhaan syömään, juomaan ja lepäämään. Me ihmiset otimme lepohetken varjossa, jutustelimme yleisesti kaikkea kengättömistä hevosista ja matkaratsastuksesta keräten samalla voimia seuraavaan 28km etappiin. Puolen tunnin lepäilyn jälkeen keräilimme itsemme leirin varjosta ja Laura nappasi mukaansa isot ruiskut jogurttia ja kookosöljyä hevosille energiaa antamaan loppupäivälle. Annettiin ensin ruiskulliset hevosille, suolaa päälle ja sitten satulat selkään. Ihailin samalla kavioita lähempää, ensimmäisen 40km jäljiltä niissä ei näkynyt mitään jälkiä ja antura oli kivikova. Kannat olivat omaan silmääni aika matalat mutta itse kaviot hyvin luonnollisen malliset, tasapainoiset ja isokokoiset.

Toinen lenkki lähti eri suuntaan tietä pitkin ja molemmat hevoset lähtivät reippaasti vaikka ihan samanlaista vauhdin hurmaa ei enää tuntunutkaan kuin ensimmäisen lenkin aikana. Lämpötila oli noussut reippaasti aamun lukemista ja lämpötila alkoi olla yli 25 astetta, aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta. Jolkotimme hevosilla useamman kilometrin tylsää ja kivikovaa hiekkatietä bongaten samalla muutaman maakilpikonnan ennen kuin reitti kaartoi laajassa kaaressa lammas- ja lehmälaitumien läpi takaisin kohti kisakeskusta ja samaa tylsää tietä. Tämä oli selvästi hevosillekin hieman puuduttavaa, ravasivat kyllä hyvää vauhtia ja laukkasivatkin aina välillä mutta selvästi niittyosuus reitistä oli mukavampaa. Niityllä oli polulla aivan valtavia koloja, niin isoja että villisiat mahtuvat kaivautumaan maan alle. Villisikoja pitikin varoa koska voivat syöksyä yhtäkkiä hevosen jalkoihin joten tarkkana olimme koko ajan ja vauhti pidettiin maltillisena hankalan maaston takia. Itse huomasin että olin juonut aivan liian vähän tauolla, jano yltyi koko ajan ja koska reitillä ei ollut huoltoa niin piti vain kestää takaisin kisakeskukseen. Alkoivat karjan juoma-astiat näyttää houkuttelevalta! Ensimmäisen etapin keskinopeus oli ollut vajaa 18km/h ja kävi selväksi että siihen ei päästä tällä lenkillä, ja eihän alunperin ollutkaan tarkoitus mennä niin nopeasti. Tauolle tultua resepti meni aika lailla aikaisemman tyylisesti, satulat pois, sykkeen mittausta ja tarkastukseen heti kun Mercury oli palautunut. Isiksen syke oli ollut ensimmäisessä tarkastuksessa 48 ja tässä toisessa se oli 52. Keskinopeudeksi tuli 14.2. Itseäni alkoi jo huimata hevosta juoksuttaessa ja tarkastuksen jälkeen luovutin helpottuneena hevosen taas Albertille ja kävin itse pötköttämään teltan varjoon juotuani lähemmäs litran vettä ja mehua jota Miia toimitti buffetista.

Voimat palautuivat nopeasti ja kun 40min taukoa oli mennyt niin olin jo satulassa, valmiina viimeiseen 13km pyrähdykseen. Lauraa huvitti innokkuuteni vaikka häntä selvästi väsytti, eilinen "laukkakisa" ilmeisesti painoi hieman. Ymmärrettävää kyllä, en tiedä olisinko itse pystynyt kilpailua seuraavana päivänä edes 10km ratsastuslenkille. Ja kun 45min oli täynnä, karautimme lähtöluvan saatuamme taas tietä pitkin samaan suuntaan kuin aamulla ensimmäiseksi. Hevosiin selvästi tarttui innostus ja molemmat pistelivät reipasta laukkaa eteenpäin. Kilpailun viimeinen etappi oli lyhennetty ensimmäisestä vain merkkaamalla valkoinen nuoli keskelle tietä ja lähes karautin siitä ohi ymmärtämättä sitä reittimerkiksi. Laura onneksi huikkasi juuri ennen sitä että meidän pitää kääntyä. Matka jatkui taas yhden lammaslaitumen läpi ja takaisin kisakeskukseen vievälle polulle.

Harmitti ainoastaan se etten ottanut kameraa mukaan reitille vaikka tuskin olisin siinä vauhdissa saanut kuvia otettua. Mutta reitti oli siis uskomattoman kivinen, täynnä pientä soraa ja melkein nyrkinkokoista punaista kiveä. Se ei kuitenkaan tuntunut hidastavan vauhtiamme. Olin ällistynyt miten hienosti hevoset osasivat asettaa kavionsa ja liikkua kovassakin vauhdissa haparoimatta ja sulavasti. Toki olen tottunut kengättömän hevosen huolettoman kevyeen menoon omieni kanssa mutta näiden hevosten kaviot ovat kuin toiselta planeetalta. Kisan jälkeen juteltiin siitä miten kaviot saa moiseen kuntoon ja moni asia muutti tärkeysjärjestystä omien hevosteni valmentamisessa. Seegersit myös myönsivät että ilmastollakin on vaikutusta, Suomen kylmänkosteassa ilmastossa (verrattuna Afrikan kuiviin olosuhteisiin) on hankala saada hevoselle niin kovaa anturaa rakennettua. Viimeinen suora maaliviivalle oli parisen kilometriä pitkä ja hevoset suorastaan lensivät sen. Muistan varmasti loppuikäni miten henki salpautui pienen tamman liitäessä varmajalkaisena eteenpäin. Joka kerta kun Lauran ruuna yritti hivuttaa rinnalle niin tamma otti muutaman nopeamman askeleen, pitäen toisen takanaan. Uskomattomalta tuntui sekin että oikeastaan kertaakaan ei tarvinnut pyytää hevosta eteenpäin, lähinnä tuntui siltä että vaan matkustan ja yritän olla häiritsemättä sen liikettä. Ja siltä Laurankin meno näytti. Perseverance-hevoset taitavat kaikki olla niin kovaa tekoa ja syntyneet suorittamaan matkaa että itse ratsastajan osuus tuntuu aika helpolta.

Maaliin tulimme laukaten, pienen yleisön kannustaessa. Kuuluipa jostain huutokin: "well done, Finland!" Kävimme huoltopaikalla riisumassa satulat, huuhtaistiin vähän hevosia vedellä (ensimmäistä kertaa koko kilpailun aikana siis kastelimme hevosia vasta maalissa), ja suunnattiin lopputarkastukseen. Hevoset liikkuivat puhtaasti ravissa, syke laskenut alle 64 lyönnin eikä mainittavaa muistakaan tarkastuksen kohdista, molemmille siis hienot tulokset. Upeaa!

Lopputarkastus

Hevoset lepäämään ja me ratsastajat saimme istahtaa mukavasti leiripaikalle kylmät juotavat kädessä. Mahtava fiilis tuo kisanjälkeinen euforia ja rentous. Jutustimme vielä tunnin verran kaikenlaista nuorten hevosten aloittamisesta, natural horsemanshipista, bootsien käytöstä ja siitä miksi Afrikasta on niin hankalaa lähteä muille mantereille kilpailemaan haastavien karanteenikäytäntöjen takia.

Onnelliset matkaratsastajat

Sitten alettiin Miian kanssa siirtää tavaroita autoon ja kiiteltiin vielä toisiamme (minä isäntiäni hienon hevosen lainasta ja upeasta kokemuksesta, Seegersit taas minua tasapainoisesta ja siististä ratsastuksesta) ja lupasin myöskin palata kilpailemaan heidän hevosillaan joskus tulevaisuudessakin. Kotimatkan olin seitsemännessä taivaassa ja ihmeteltiin Miian kanssa ääneen päivän tapahtumia. Miia oli myöskin saanut paljon irti retkestä, jututtanut kisapaikalla ihmisiä ja saanut neuvoja oman kolmivuotiaan hevosensa aloittamiseen ja ruokintaan.

Näillä jaloilla on juuri juostu pitkälle! 81 km takana!

Kaiken kaikkiaan aika mieleenpainuva reissu!

Kommentoi kirjoitusta.

Syyspäivitys ja yhdet kisat

Perjantai 19.10.2012 klo 23:54 - Jaana Päiväranta

Syksy on täällä, halusin tai en. Kellokosken kesä sujui nopeasti, taas sitä ihmetellään että minne katosivat vihreät laitumet ja valoisat yöt. Helteen perään en itse haikaile eikä hevosetkaan mutta ei ole kyllä kiire kokea talven pakkasiakaan. Valoa, valoa vaan kaivataan! Otsalamput on taas kaivettu kätköistä ja ladattu jotta voidaan pimeässäkin lenkkeillä.

Kesän matkakisat jäi suurimmaksi osaksi väliin, enemmän ja vähemmän onnettomien sattumien johdosta (haavoja, työvuoroja, pitkiä välimatkoja, epämääräisiä jumituksia...) eikä ne parit startit missä päästiin lähtemään muttei maaliin asti tunnu kivalta vaikka niistäkin kyllä voisi raportoida. Kauden viimeiset kisat päästiin sentään lopettamaan tyylikkäästi! Ja vielä emännän kotiseudulla Laitilassa joten raportti tässä ja nyt.

Kilpailujen päivä oli lauantai 6.10 ja starttiviivalle pyrkimässä vakiohuoltajani Hanne luotettavalla konkarilla eli Metkulla ja itse olin starttaamassa Allulla. Vähäsen arvelutti päästää taitava huoltaja kisaamaan, mitäs jos se innostuukin kisaamisesta niin, että saan alkaa metsästää uutta huoltajaa? Kotitreeneissä yleensä ratsut olivat toisinpäin joten ehkä Hanneakin vähän jännitti Metku, se kun on luonteeltaan niin erilainen kuin Allu. Huoltajiksi olin pyytänyt äitiäni, miestään Paulia (jolle tietenkin lankesi kuskin osa) ja olimme myös saamassa huoltoon pari vielä tuntematonta paikallista aputeiniä joten tämä osuus oli aivan jokeri-luokassa ennen kuin pääsin tutustumaan tyttöihin pe-iltana. Jostain harmillisesta syystä meilläpäin ei ole näkynyt näitä innokkaita ja oma-aloitteisia tallityttöjä, onkohan tämä lajike kuollut sukupuuttoon? Tytöt osoittautuivat oikein näppäriksi ja reippaiksi joten helpotti sen suhteen. Lisäksi 8-v kummityttöni Milla oli mukana ja lupautunut kuvaajaksi.

Kilpailut olivat siis aivan uusissa maastoissa ja tietenkin kun oli tilaisuus vähän sukuloida samalla niin olin varannut hevosille majoituksen pe-su yksityistallilta jonka omistaja oli äidin tuttavapiiriä. Ja hienot puitteet pojille olikin siellä! Tilavat valoisat karsinat (pihattoa ei oikein kehdannut vaatiakaan), ulkoiluun iso laidun ja ystävällisiä ihmisiä. Karsinan siivouskin sujui niin ettei tarvinnut talikkoon tarttua koko viikonloppuna, kyllä oli luksusta! Itse yövyttiin allekirjoittaneen äidillä, ruuasta ja herkuista ei ollut pulaa.

Perjantaina kotona autoa pakatessa tuli taas hämmästeltyä, että miten paljon tavaraa tarvitseekaan yhdellä pikku lenkillä. Toisaalta hevosia oli lähdössä kaksi joten kaikkia oli tuplaten: satulat, suitset, bootsit, loimet, satulahuovat, ämpärit, rehut heinäpaaleja myöten jne vei tilaa lavalla niin että oma vaatelaukku piti tunkea ohjaamoon sisälle. Otan myös aina omat vedet mukaan, ettei juominen sitten sen takia jää vajaaksi. Metku varsinkin on niin nirso, että sille kelpaa vaan tutun makuiset juomat ja ruuat. Ajomatkaan varattiin kolmisen tuntia aikaa ja se taisi vähän ylittyäkin kun pysähdyttiin syömään itse ja juottamaan hevoset kertaalleen. Heinää hävisi matkan aikana vaan puolisen paalia, taisi maisemat kiinnostaa enemmän. Perille päästyä pojat saivat jaloitella tarhassa ja käytiin tiellä tekemässä pieni kävelylenkki, että matkan jäykistykset häviävät.

Lauantai-aamu valkeni kauniina mutta kylmänä. Kisapaikalla oltiin hyvissä ajoin, sopivasti ennen reittiselostusta ja ehdittiin käyttää hevoset tarkastuksessa selostuksen jälkeen. Melkein poikkeuksetta tarkastan hevoset eläinlääkärillä paljain jaloin, ainoastaan talvella puen tossut juoksutukseen, että saa pitoa alle. Nyt juoksutusalustassa oli pieniä kiviä runsaasti joten päätin jo siinä, että Allu saa pitää tossut lopputarkastuksessakin. Metkua taasen ei haittaa moinen, sen anturat on niin kovat. Lähtölupa saatiin ja kaikki kohdat A:ta.

Sitten kun alettiin pukea pojille varusteita niin huomasin aika nopeasti, että meidän autolla alkoi käydä kiinnostunutta väkeä. Myös sukulaiseni Raumalta oli ilmaantunut paikalle, kiva yllätys. Tossut ja kengättömyys oli sellainen houkutin, että kyselijöitä riitti. Ja tämähän on yksi lempiaiheistani joten juttua riitti myös. Jossain vaiheessa tajusin sentään, että kohta tulee kiire kun vaan höpötin eri tossumalleista ja kengättömyydestä ja miten se on mahdollista myös ikänsä kengitetylle vanhemmalle hevoselle. Onneksi rutiinia nopeisiin varustautumisiin on tullut vuosien varrella ja alle viiden minuutin sujautin Allulle glovet joka jalkaan, satula selkään ja vielä itselle vähän näkyvämpää takkia päälle ja johan oltiin valmiita. Allu sai gloveihin lisäksi itse kehitetyt muhvit gaitersin ympärille estämään hiertymiä. Mielellään olisin nytkin liimannut glue-onit alle, mutta en ehtinyt tilata liima-ainetta joten mentiin "vanhanaikaisilla" tossuilla. Metkun varustus oli hyväksihavaittu yhdistelmä: glovet etukavioihin ja baret taakse. Huoltoautoon pakkasin molemmille varatossuparin. Metkun osalta se ei niinkään ole tarpeen, se pystyy hyvin menemään ilmankin mutta Allun meno taas riippuu paljon reitin pohjasta.

Sekä Metku että Allu olivat niin intoa täynnä ja sanoinkin Hannelle, että lähdetään vasta kun muut ovat hävinneet näkyvistä niin saadaan lähteä rauhallisesti eikä pukkilaukalla. Varsinkin nyt kun oli esimerkki eli Metku mukana. Itse esimerkki vaan tuntui käyvän ihan yhtä kuumana kuin aloittelija-Allu.

Ja niin lähdettiin, ensimmäinen 100 m varmaan käveltiinkin. Sitten hölkällä metsän poikki pakolliseen käyntipaikkaan lehmätilan pihan läpi. Ja siinä sitten nähtiinkin jo muiden pyllyt hiekkatien toisessa päässä. Allu siitä innostuneena unohti hetkeksi omistavansa jarrut ja lähti kiitämään kohti johtopaikkaa. Kuskia vähän kylmäsi siinä kohtaa mutta minkäs teet kun toinen on intoa täynnä. Pientä hidastamista tapahtui sentään naruista kiskoessa mutta seuraavat 5-6 km taitettiin sellaista vauhtia, että ei ihan ollut suunnitelmissa. Mutta kivahan oli sivusta katsoa Metkua kun herra korvat hörössä takoi tossua toisen eteen. Sillä on ollut viimeisen vuoden aikana niin vähän kisoja että oli ilmeisen hauskaa. Suurimmat höyryt kun oli päästelty niin jättäydyttiin kolmen kylmäverisen porukasta ja jäätiin vähän hitaammalle hölkälle. Siinä sitten taittui kilometri toisensa jälkeen erittäin mukavilla reiteillä ja huoltokin ilahdutti meitä matkan varrella. Molemmat pojat joivat tyytyväisenä melassivedet huollossa, ottivat tarjotut porkkanat vastaan ja matka taittui mukavasti jatkossakin. Jossain vaiheessa käveltiin kilometrin verran että sai omatkin jalat verryteltyä ja sitten taas jatkettiin. Suurin osa matkasta ravattiin, pitkiä pätkiä myös käveltiin ja vähän laukkailtiinkin. Käyntipätkillä pojat saivat nappailla vihreää evääksi kun ei ollut mikään kiire suorittaa kisaa vauhdilla.

Maaliin tultiin alle kolmen tunnin, riisuttiin satulat, jalkasuojat ja Metkulta tossut. Huolto oli innokkaana tarjolla, tytöt taluttamassa ja muutkin valmiina tarpeen vaatiessa. Erittäin kylmä tuuli puhalsi kisapaikalla joten molemmille hevosille heitettiin loimet selkään ja stetarilla mittailin sykkeet. Allu oli heti valmis lopputarkastukseen ja Metkukin parin minuutin sisään. Lähdettiin jonottamaan tarkastukseen (10 min ennen meitä oli tullut 3 ratsukkoa jotka olivat samaan aikaan tarkastuksessa) ja niin saatiin hyväksytyt tulokset molemmille, jee! Metku ehti vähän jäykistyä vuoroaan odotellessa ja sai siitä huomautuksen eläinlääkäriltä, muuten kaikki kohdat taaskin molemmille A:ta.

Hevoset ja ratsastajat olivat luonnollisesti kisan jälkeen hyvillä mielin, varsinkin ratsut kun palkintona oli ruusukkeen ja kunniakirjan lisäksi ämpärillinen porkkanaa! Onneksi ei omenoita, niitä kun Metku ei syö. Palkintojen jaon jälkeen pojat kyytiin traikkuun, lyhyt matka majapaikkaan ja pääsivät laitumelle tekemään vähän lisää loppuverryttelyä. Ratsastajat äidin ruokapöydän ääreen ja saunaan rentoutumaan. Kyllä oli mukava kisapäivä! Kaikki sujui hienosti ja hevoset olivat reippaita, Allu vähän turhankin reipas alkumatkasta. Huolto toimi ja kisan reitit olivat oikein helppoja ja mukavia, syyssateiden pehmentämiä hiekkateitä ja metsäpolkuja. Tästä on hyvä jatkaa ensi vuonna kisaamista. Nyt treenaillaan talvi ja keväällä onkin sitten jo mitä luultavimmin juniori eli Eddykin mukana kisoissa. Hmmm, pitäisi hankkia kolmen hevosen traikku tai sitten pieni hevosrekka. :)

3 kommenttia .

Glue-onien testaustarina

Maanantai 27.8.2012 klo 14:04 - Jaana Päiväranta

Matkaratsu Allu testasi liimattavia bootseja kesäkuun alun kilpailuissa Ypäjällä. Allu on ollut koko ikänsä (6-v) kengätön, enkä halua enkä aio laittaa sille rautakenkiä. Easycaren bootseja olen käyttänyt menestyksekkäästi vanhemmalla matkaratsullani, mutta koska jokainen hevonen on erilainen niin samat bootsit mitkä toisella toimii ei välttämättä sitten olekaan parhaat toiselle. Allu on kovin ohutnahkainen ja varsinkin kurakelillä saa helposti hiertymiä gaitersin alle. Onneksi Easycaren mallistosta löytyy bootsit joissa ei tarvitse gaitersia eli Glue onit. Ja onneksi Satu ja Jiri (ja varsinkin Jiri!) olivat innokkaita tilaamaan Allulle sopivan kokoiset tossut ja eikun testaamaan.

Yksi Glue-onin etu on siinä, että hyvin liimattuna se pysyy jopa 2-3 viikkoa, eli jos kaviossa on vaikka joku sairaus, irtoseinämää, paise, sädemätää tai on menossa monen päivän vaellukselle, niin tossun voi laittaa hyvissä ajoin kiinni ja itse antura säilyy puhtaana ja kuivana. No, nyt oli tarkoitus vain mennä yksi kilpailu, matkana 30km ja ottaa tossut sen jälkeen pois. Kisapäivä oli lauantai ja edellisenä päivänä, eli perjantaina, Satu ja Jiri saapuivat liimaamaan takajalkoihin tossut kiinni, etukavioissa mentiin tavallisilla Gloveilla eli gaitersin kanssa.

Ensin kaviot puhdistettiin erittäin hyvin, vuoltiin ja raspattiin. Sovitettiin tossut ja todettiin sopiviksi. Jiri myös suihkutteli DG GoodHoofia pohjaan, kuivattiin perusteellisesti kuumailmapuhaltimella ja sitten alettiin liimaamaan!

Itse bootsiin levitettiin liima-ainetta, sitten vaan tossu kavion päälle ja pyydettiin hevosta seisomaan paikallaan vähintään 5min että liima kovettuu. Todella helpon ja yksinkertaisen näköistä! Mitenköhän käy kun teen tämän ensimmäistä kertaa itse...

Kuivumisen maksimoimiseksi seisotettiin Allua tupla-aika ennen kuin itse kisaratsu pääsi takaisin pihattoon ja kuraiseen metsään. Vähän jännitti että noinkohan tossut on aamulla vielä paikallaan mutta kyllä ne oli!

Ja kisapäivälle oli luvattu sadetta joten tulikoe oli ihan todellinen. Sen verran epäilin vielä, että pakkasin gaitersilla varustetut Glove bootsit huoltoautoon jos kuitenkin uudet tossut häviäisivät heti ensimmäisten kilometrien aikana. Tunnetusti ekat 10 km hevoset on kisoissa niin tohkeissaan, ettei käynti-nimistä askellajia tahdo löytyä, joten vaara tossujen häviämiselle oli mielestäni ilmeinen.

Matkaratsastuksessa pitää ennen starttilupaa läpäistä eläinlääkärin tekemä lähtötarkastus ja meidän kohdalla tarkastuksen suurimman ihmetyksen saivat aikaan nämä liimatut bootsit, eläinlääkäri oli todella kiinnostunut niistä ja kiidätti jopa yhden Ypäjän hevosopiston kengittäjistä paikalle amerikkalaisia ihmetossuja katsomaan. Ja niin vaan bootsit pysyivät hienosti koko matkan! Allu kulki iloisena uusissa tossuissaan ja vaikka huoltopysähdyksillä aina vähän kyselin huoltajalta, että miltä ne tossut näyttää niin tukevasti olivat kiinni. Kaikki askellajit rai-rai-laukasta lähtien testattiin, kahlattiin lätäköt (niitä oli paljon!), upottiin märkään savimaahan, mentiin metsäpolut ja kiidettiin hiittisuoraa. Onneksi etusien gaitersit eivät myöskään olleet aiheuttaneet hiertymiä joten kaikki hyvin jaloissa.

2012-06-02_14.01.46.jpg

Irrotin bootsit kotona vasta seuraavana päivänä ja olivat yhä tiukasti kiinni, varmaan pari viikkoa olisi mennyt helposti. Irrotustyökaluna toimi talttapäinen ruuvari ja itse irrotukseen meni pari minuuttia per jalka. Aivan ihanat vempeleet nämä Glue onit.

We love Glue-on!

4 kommenttia .

Jaanan esittely

Maanantai 13.8.2012 klo 12:54 - Jaana Päiväranta

Blogiin kirjoittelee Jaana Päiväranta, kolmen kengättömän pihattohevosen onnekas emäntä Tuusulan Kellokoskelta.

Olen ratsastanut ja hevostellut käytännössä koko ikäni, ensimmäisen oman hevosen hankin 14-vuotiaana ja sillä tiellä ollaan! Lajivalinta on vuosien varrella vaihtunut rataesteistä matkaratsastukseen.

Ensimmäinen hevoseni, Poppe, opetti minulle paljon hevosen sielun elämästä, mutta vasta Metku on ollut sellainen persoona, että nöyränä myönnän sen olevan useimmiten oikeassa (kilpailuissa reittivalintojen suhteen pidän kyllä pääni) ja se on myöskin kullan arvoinen opetusmestari nuorempien hevosten kanssa. Sanalla sanoen: elämäni hevonen.

Hevosistani kahdella kilpaillaan matkaratsastuksessa, nuorin vasta harjoittelee. Joukon nestori on siis Metku, vuonna -95 syntynyt lv-ruuna jolla on Suomen mittakaavassa ihan mukavia tuloksia matkaratsastuksessa, mm:

2. sija 120 km matkalla Virossa kansallisissa kilpailuissa vuonna 2008
SM-hopeaa vuonna 2010
CEI* (80 km) kolmas sija Viron Kurgjärveltä vuonna 2011

Metku kilpailee joko bootseissa tai paljain kavioin, vähän riippuen reitistä ja pohjista. Esim. arvokas CEI-tulos tuli ilman bootseja. Nykyään Metku on siirtymässä osittain eläkkeelle kilpailumaailmasta ja ohjaa nuoria suojattejaan matkaratsun uralle, satunnaisesti kilpaillaan lyhyitä luokkia eli 30/50 km. Ensimmäiset matkakilpailunsa Metku on hölkännyt jo vuonna 2004.

Ikäjärjestyksessä seuraavana laumassa on Allu, 6-v arabiruuna, joka aloittelee matkahevosen uraansa. Treenaa lähinnä ilman bootseja, mutta kisoihin tarvitsee suojaa kavioilleen. Allu on ensimäisenä Suomessa päässyt testaamaan Glue-On-bootseja, eli kavioon liimattavia tossuja. Nämä tossut taitavat jatkossakin olla Allun valinta, ohutnahkainen kaveri ei pitkillä treenilenkeillä oikein kestä mitään mikä voi hiertää.

Joukon juniori on Eddy (s. -08), Metkun poika ja rakkauslapsi naapurin kuvankauniin tamman kanssa. Jossain vaiheessa kuvittelin että Eddystä tulee ravihevonen, mutta ravimaailma on niin raaka ja itselleni vieras, että se ei enää ole vaihtoehto, vaikka Eddy hienoa ravia osaakin mennä, ja kovaa! Joten poika kulkee isänsä kavionjälkiä ja starttaa jo ehkä ensi vuonna ensimäisissä mr-kilpailuissa.

Kommentoi kirjoitusta.

Vainikan aitan blogin avaus

Maanantai 13.8.2012 klo 12:35 - Satu Vainikka

Nyt on Vainikan aitallakin oma bloginsa!

Tänne kirjoittelee säännöllisen epäsäännöllisesti niin minä (Satu Vainikka) kuin Päivärannan Jaanakin. Lisää esittelyä Jaanasta seuraavassa blogissa. Jaanalla on hevosista ja hevosenpidosta hyvin paljon samanlainen näkemys kun meilläkin, ja siksi lähdimme sponsoroimaan Jaanaa ja hänen hevosiaan keväällä 2012.

On ilo tehdä yhteistyötä kengättömien, kuolaimettomien ja pihatossa laumaelämää viettävien hevosten omistajan kanssa!

Mukavia lukuhetkiä kaikille!

1 kommentti .

Yhteystiedot

AJANKOHTAISTA

Markkinapaikka

Kirjaudu

Tapahtumakalenteri

Uusimmat tuotteet